torstai 6. lokakuuta 2016

Leikkausoperaatio ei ole huviretki

Tuonen Joutsen teki bloggauksen, jossa hän kritisoi lapsille suunnattua transagendaa ja transsukupuolisuuden normalisoimista. Facebookissa bloggaus herätti keskustelua ja Joutsenta syytettiin mm. empatian puutteesta ja leikkausten kohtuuttoman inhorealistisesta kuvaamisesta. Transsukupuolisia lapsia kiusataan muutenkin hirveästi ja he joutuvat kantamaan solvausten taakkaa, joten miksi et vaan voi ymmärtää ja tukea heitä???

Itse transsukupuolisena sanon nyt teille kaikille, että leikkaus ei ole huviretki. Ei ole empatian puutetta vastustaa lapsille ja nuorille suunnattuja sukupuolenvaihdosleikkauksia tai sukupuolenvaihdosta ylipäätään ensisijaisena transsukupuolisuuden hoitona. Päinvastoin, leikkausten normalisoimisen vastustaminen nimenomaan osoittaa empatiakykyä ja huolta potilaasta.

Lapsille ja nuorille on tyypillistä ja normaalia osoittaa jonkinlaista identiteettipallohukkaisuutta ja epävarmuutta itsestään ja siitä, kuka on. On myös täysin normaalia, että ihminen kasvaa nuoruuden hullutuksistaan ulos. Eräs kommentoija esitti, että on väärin kyseenalaistaa lapsen transidentiteetti, sillä hän itse kyllä tietää parhaiten. Ei todellakaan tiedä! Ihmiset tekevät nuorena kaikenlaista typerää ja vanhempina toivovat, että olisivat olleet fiksumpia. Itseäni hävettää edes ajatella niitä juttuja, mihin olin hurahtanut teininä.

Tutkimusten mukaan valtaosa niistä ihmisistä, jotka kokevat lapsena tai nuorena sukupuolidysforiaa, kasvaa siitä ulos. Vain 2,5 – 27% (tutkimuksesta ja sukupuolesta riippuen) Yhdysvalloissa jonkin sortin transtutkimuksissa olleista nuorista koki sukupuolidysforiaa aikuisena! Ketään alaikäistä ei tulisi päästää sukupuolenvaihdokseen! Täten siis alaikäisen transidentiteetin tukeminen on vaarallista ja sillä voidaan jopa saada ihminen entistä pahemmin solmuun! Transsukupuolisuus ei ole yhtä yksioikoinen asia kuin homoseksuaalisuus. Sinä olet homo tai et ole ja sen pituinen se. Mutta transsukupuolisuus ei ole yhtä yksinkertaista. Ihmisen psyyke on monimutkainen juttu ja moni psyykkinen häiriö voi oireilla sukupuolidysforialla ja ihminen voi jopa olla vakuuttunut, että hän on transsukupuolinen. Kun on alettu kaivella syvemmältä, niin löytyykin jotain muuta. Olen kertonut jo aiemmin Walt Heyeristä, mutta vastaavia tapauksia on maailma täynnä. On myöskin epäselvää, että missä kohtaa pelkkä perverssiys muuttuu varsinaiseksi transsukupuolisuudeksi. Ihmisen väitteisiin omasta transsukupuolisuudestaan tulisi siis aina suhtautua varauksella ellei kyseistä ihmistä ole perustavanlaatuisesti tutkittu asiaan erikoistuneen psykiatrin toimesta.

Olen itse läpikäynyt kaksi leikkausta. Ensimmäinen oli mastektomia eli rintojen poisto. Jälkimmäinen oli sukuelinleikkauksen ensimmäinen osa (leikkaus naisesta mieheksi on iso operaatio ja Suomessa se tehdään kahdessa tai kolmessa osassa). Molemmat leikkaukset ovat tapahtuneet 2010-luvulla. Aion nyt tässä kirjoituksessa kuvailla leikkauskokemuksiani yksityiskohtaisesti osoittaakseni, että Tuonen Joutsen ei lainkaan liiottele kuvatessaan leikkauksia brutaaleiksi. Mikään leikkaus ei koskaan ole läpihuutojuttu. Tarkoitan tällä siis ihan kaikkia mahdollisia leikkauksia, en pelkästään sukupuolenvaihdosleikkauksia. Leikkauksessa leikellään elävää ihmislihaa ja toivotaan, että keho parantuu haluttuun muotoon. Minkään leikkauksen onnistumisesta ei koskaan ole 100% takeita, vaikka jotkut leikkaukset onnistuvat todennäköisemmin kuin toiset. Leikkauksissa on aina komplikaation riski, jopa kuoleman riski. Leikkauksiin on ehdottomasti suhtauduttava tarvittavalla vakavuudella ja ihmisen tulisi aina viimeiseen asti välttää sellaisia leikkauksia, jotka eivät ole ehdottoman tarpeellisia. Osa leikkauksista (esim. sydänleikkaus) joudutaan tekemään potilaan hengen pelastamiseksi, mutta sukupuolenvaihdosleikkaukset eivät kuulu tähän kategoriaan. Sukupuolidysforiasta kärsivä ihminen ei ole välittömässä hengenvaarassa ja hän ei ”tarvitse” mitään leikkauksia. Transaktivistit aina mässäilevät transsukupuolisten itsemurhalla, mutta itsemurhavaarassa oleva ihminen tarvitsee muuta apua. Hänen kehonsa on terve. Ongelma on hänen mielessään.

Omat leikkaukseni ovat koko elämäni hirveimpiä kokemuksia. Olen kuvannut sukupuolenvaihdosprosessia matkana helvetin läpi. Sukupuolenvaihdosleikkaukset ovat kaikkien leikkausten mittapuulla erittäin isoja ja radikaaleja ja koko sukupuolenvaihdoksen läpikäymiseen ei riitä yksi leikkaus, vaan niitä tarvitaan useita. Ei siis riitä, että kuljet helvetin läpi kerran. Sinne on palattava useita kertoja ja joka kerta sieltä on selvittävä takaisin. Sille on syynsä, että miksi transtutkimuksista ei päästetä läpi yksilöitä, jotka lääkärin mielestä eivät kestäisi sukupuolenvaihdosprosessia. Lisäksi lopputulos vaihtelee yksilöstä toiseen ja kaikki on riippuvaista kirurgin taidoista ja paljon tuuristakin. Jos näet netissä kuvia jonkun maailman huippukirurgin kättentöistä, niin olet hullu, jos kuvittelet, että saisit vastaavaa tulosta jossain satunnaisessa sairaalassa. Sinun on mentävä juuri kyseisen kirurgin leikeltäväksi.

Noniin, tämä on nyt tosi pitkä teksti ja sisältää hyvin henkilökohtaista settiä, mutta näitä yksityiskohtaisia leikkauskertomuksia ei ole netissä yhtään liikaa, joten siksi pidän nyt teille tämän pienen avautumistuokion.

Suomessa on lailla määrätty, että sukupuolenvaihdosleikkauksia tehdään ainoastaan Töölön sairaalassa. Osan leikkauksista, esimerkiksi kohdun poiston (joka ei ole varsinaisesti sukupuolenvaihdosleikkaus, vaan vain yksi osa sitä), voi teettää myös muussa sairaalassa. Yksityisellä voit ainoastaan leikatuttaa rintasi. Minä menin itse yksityiselle nähtyäni suljetuilla suomalaisilla transfoorumeilla valokuvia leikkausten lopputuloksista. Suomessa on yksi yksityinen plastiikkakirurgi, joka on erikoistunut poistamaan rinnat ”naisesta mieheksi” -transtapauksilta. Leikkaus maksoi hunajaa, mansikoita ja mannaryynejä, mutta raavin rahat kasaan. Ennen leikkausta piti olla syömättä 12 tuntia ja raahauduin yksityiselle klinikalle aikaisin eräänä aamuna. Minun piti pukea päälleni hassu valkoinen kaavuntapainen vaate, jonka alla ei ollut alusvaatteita. Hoitajat asettelivat minut leikkaussaliin jännien lautasmaisten lamppujen alle. Makasin siinä selälläni ja hoitaja sanoi, että nyt hän pistää nukutuspiikin ja tulen pian nukahtamaan. Valot sammuivat alle minuutissa.

Heräsin seuraavan kerran illalla sängystä pienestä huoneesta. Huoneessa oli kaksi hoitajaa ja kaksi sänkyä. Minä olin toisella sängyllä ja toisella oli joku minulle tuntematon nuori ihminen, joka kuorsasi todella kovaa. Se oli hemmetin outo kokemus. Nukutuksesta herääminen ei tapahdu kuin unesta herääminen, vaan olet pitkään nukutuksen jälkeen unenpöpperössä ja sinun on vaikea saada silmät pysymään auki, etkä täysin ymmärrä, mitä ympärilläsi tapahtuu. Nukahtelin ja havahduin monta kertaa, kunnes heräsin kunnolla jossain kohtaa myöhäisiltaa. Olin tiukasti paketoitu rinnusten kohdalta ja minuun oli kiinnitetty useita letkuja. Oli tippaletku ja joku sellainen, joka nipistää sormesta ja mittaa sydämensykettä ja jotain muita letkuja, joiden tarkoitusta en tiennyt. Pelkäsin liikkua ja olin aivan täysin liikkumatta 12 tuntia. Makasin selälläni pimeässä huoneessa ja kuuntelin laitteiden piipitystä. Toivoin, että voisin nukahtaa ja herätä silloin, kun pääsen lähtemään kotiin. En kuitenkaan siinä kohtaa enää pystynyt nukkumaan. Olin vahvoissa kipulääkkeissä, jotka tekevät olon vähän sairaaksi ja kummaksi ja joka paikkaan särki. En tuntenut viiltävää haavakipua, vaan sellaista mustelmakipua. Eli tuntui kuin olisin ollut jonkun nyrkkeilysäkkinä ja hakattu oikein perusteellisesti. Hoitaja kävi vähän väliä katsomassa ja tyrkytti lisää kipulääkkeitä ja kyseli, että haluanko vessaan. En ottanut kipulääkkeitä, enkä uskaltanut yrittää nousta ylös. Menin vessaan hoitajan avustuksella vasta seuraavana aamuna. Käveleminen oli vaikeaa, sillä jokaisella askeleella keho hieman tärähtää ja tämä tärähtäminen sattui. En taipunut juuri ollenkaan, joten pöntöllä istuessa oli vaikeuksia kurottaa vessapaperiin ja sitten kurottaa kädellä hanuriin asti.

Minut päästettiin kotiin leikkauksesta seuraavana päivänä noin keskipäivän aikaan ja minua tultiin hakemaan autolla. Automatka oli helvettiä, sillä auto hyppeli jonkin verran katukivetyksissä, vaikka kuski yritti ajaa todella hiljaa. Kotona minulla oli erittäin suuria vaikeuksia kävellä edes lähikauppaan 200 metrin päähän. Jouduin vetämään kipuun vahvoja kolmiolääkkeitä ja ne tekivät olon tokkuraiseksi ja ärtyneeksi. En halunnut syödä mitään, sillä olo oli sen verran huono. Nukkuminen oli hankalaa, sillä jouduin nukkumaan pelkästään selälläni parisen viikkoa. Tämä teki selän kipeäksi ja jäykäksi. Tällaiselle skolioositapaukselle se oli iso juttu. En enää muista, kuinka kauan olin sairaslomalla, mutta olisiko ollut kolme viikkoa. Paraneminen kesti kuitenkin paljon kauemmin. Jouduin pitämään usean viikon yötä päivää korsettimaista liiviä, jonka tarkoitus oli painaa rinnukset kasaan ja ehkäistä arpien levähtäminen. Rinnukset oli pitkään niin turvoksissa ja täysin mustelmilla, että näytti siltä, kuin mitään rintavarustusmateriaalia ei olisi poistettu. Iho oli kummallisesti irti muusta kehosta. Tuntui, kuin rinnassa ihoni alla olisi ollut pelkkää ilmaa ja kuului kuvottava ritinä, kun painelin ihoa. Leikkaus meni kuitenkin hyvin ja parani ilman sen kummempia kommelluksia. Jälki oli hyvää verrattuna monen muun ihmisen leikkauslopputulokseen, vaikka nännini ovat vielä tänäkin päivänä vähän kuopalla ja siksi vältän paidattomana olemista jopa kesäkuumalla uimarannalla. Kirurgi todella osasi hommansa ja siitä kannatti maksaa. Tiedän kumminkin, että minulla homma meni poikkeuksellisen putkeen. Osalta ihmisistä joudutaan poistamaan ihoa, sillä tissien sisuksen hävitessä iho jää sisällöttömänä roikkumaan. Tästä voi jäädä hyvin isot ja näkyvät arvet. Osalla kirurgi ei ole osannut muotoilla rintoja ollenkaan miehen rinnuksen näköiseksi, vaan nännit ovat oudossa kohdassa tai koko rinnan yli on jopa voinut kulkea iso arpi.

Seuraava leikkaus ei sitten mennytkään yhtä putkeen minullakaan.
Kyseessä oli sukuelinkirurgian ensimmäinen osa, missä poistetaan kohtu ja munasarjat, poistetaan emättimen sisuskalvo ja ommellaan emätin umpeen. Jouduin tähän leikkaukseen menemään julkiselle, sillä Suomessa leikkauksia ei saa tehdä yksityisellä. Ulkomailla on sellaisia yksityisiä sairaaloita, jotka ovat kokonaan erikoistuneet sukupuolenvaihdosleikkauksiin. Kuten ensimmäisessä leikkauksessa jouduin nytkin olemaan syömättä 12 tuntia ja menemään sairaalaan hyvin aikaisin aamulla. Mutta toisin kuin ensimmäinen paikka, joka oli pieni ja tehokas, oli tämä toinen sairaala valtava monikerroksinen pytinki. Jouduin odottelemaan leikkauksen alkua parisen tuntia ja alku sujui samalla tavalla kuin ensimmäisessä eli puin sen hassun kaavun ja menin leikkaussaliin pöydälle. Mutta nyt jalkani aseteltiin levälleen pöydällä oleviin telineisiin ja sidottiin kiinni vöillä. Siinä kohtaa alkoi hirvittää ja hirvitys jatkui pari kuukautta putkeen. Minua pistettiin nukutuspiikillä ja valot sammuivat alle minuutissa.

Heräsin jossain kohtaa siihen, etten saanut henkeä. Olin valoisassa huoneessa ja näin epämääräisesti, miten ihmisiä kulki ympärillä. Olin täysissä nukutuspössyissä ja tajusin vain vaivoin, mitä tapahtui. Muistan vain kivun ja sen, etten saanut henkeä. Nukahdin pian uudestaan, kunnes heräsin taas siihen, etten saa henkeä. Kurkku ja nenäontelo tuntui rutikuivalta. En pystynyt liikkumaan ja aloin tuntea pientä pakokauhua. Jostakin syystä en saanut suutani auki ja kysyttyä ympärillä käveleviltä ihmiseltä, että mitä tapahtuu ja voisinko saada vettä. Tätä nukahtelua ja havahtelua kesti jonkin aikaa, kunnes minut siirrettiin osastolle. En muista tästä oikeastaan mitään, enkä tiedä, mikä se ensimmäinen paikka oli. Olisiko ollut heräämö tai joku vastaava. Joka tapauksessa, päädyin potilashuoneeseen sairaalan suurelle osastolle, missä oli kahdella käytävällä paljon potilashuoneita, joissa oli 1-4 potilasta kussakin. Minä olin jostain syystä yksinäisessä huoneessa. Oli iltapäivä sänkyä vastapäisellä seinällä olevan kellon mukaan. Olin letkuissa. Kädessä oli letku ja jalkoväliin kulki letkuja. Joka paikkaan särki niin paljon, etten pystynyt liikkumaan ollenkaan. En vaihtamaan asentoa edes sentin, kääntämään kylkeä, liikuttamaan jalkoja, nousemaan istuma-asentoon, en mitään. Jostain syystä hartioihin ja niskaan sattui niin paljon, että melkein vaikeroin ääneen. Hoitaja sanoi sen olevan ilmakuplia, sillä leikkauksessa keho pumpataan täyteen ilmaa ja menee hetki, että kaikki ilma poistuu. En ymmärtänyt, että mitä hittoa se tarkoittaa, enkä ymmärrä vieläkään. Hoitaja vaihtoi sängyn asentoa (se oli sellainen sähköinen sänky, jota voi säätää) ja kipu hartioissa katosi parissa tunnissa.

Pari ekaa päivää leikkauksen jälkeen oli kamalaa. En pystynyt liikkumaan lainkaan eli en pystynyt tekemään yhtään mitään. Toivoin, että voisin vaan nukahtaa ja herätä parin päivän kuluttua, mutta eihän siitä mitään tullut. En ole sohvaperuna, joka viihtyy telkan ääressä tai sängyn pohjalla kaikki päivät, vaan olen levoton duracell-pupu ja skolioositapaus. Aloin hermostua ja ahdistua heti sen jälkeen, kun pahin nukutuspössy haihtui ja aloin tulla pieneen pakokauhuun. Olin selälläni letkuissa sairaalasängyssä ja tuijotin vastapäisellä seinällä olevaa kelloa. Viisarit liikkuivat kuin hidastetussa ajassa. Välillä torkahdin hetkeksi ja kun heräsin, oli aikaa kulunut 3 minuuttia. Se oli turhauttavaa. Elämä oli pelkkää kivun ja epämukavuuden sietoa ilman mahdollisuutta tehdä itse asioille tai tilanteelle mitään. En voinut muuta kuin kärsiä.

En siis päässyt vessaan tai mitään, vaan olin tippaletkuissa ja jalkoväliin meni pari letkua, joista yksi imeskeli verta pois ja yksi meni suoraan virtsarakkoon asti ja kaikki pisuli valui letkusta pussiin heti ilmestyttyään. En muista, kauanko tätä täydellistä liikkumattomuutta kesti, enkä kirjoittanut tuolloin päiväkirjaa. 1-2 päivää nyt ainakin olin lähes täysin liikkumatta ja sen jälkeen pakottauduin liikkumaan sen verran, että vaihdoin aina asentoa, kun alkoi perse puutua. Pärjäsin siihen asti, kun perse taas puutui ja piti kammeta itsensä toiselle kankulle. Ja niin edelleen. Yhdessä kohtaa, olisiko ollut kahden päivän päästä, hoitaja ehdotti, että yrittäisin nousta istumaan. Hän neuvoi, miten pääsisin ylös siten, että sattuisi mahdollisimman vähän. Pääsin istumaan, mutta silmissä pimeni samantien ja jouduin käymään takaisin makuulle. Olin tosi huonossa hapessa muutaman päivän. Olen siis kohtuullisessa fyysisessä kunnossa ja olen aktiivinen ihminen. Mutta tuolloin olin aivan raihnainen ja silmissä pimeni ihan muutaman askeleen jälkeen. Ahdistuin yksinäisessä huoneessani, joten lähdin osaston käytäville vaeltelemaan. Jaksoin kävellä 10-20 metriä, kunnes piti käydä takaisin makuulle. Näin kuluivat päivät osastolla. Kävelin 20 metriä, menin sohvalle, kävelin 20 metriä, menin sohvalle jne. Alaruumiissa tuntui jatkuva vihlova kipu ja jouduin vetelemään vahvoja kipulääkkeitä ja verenohennuslääkettä, joka piti pistää piikillä ihoon. Neulakammoiselle hemmetin ahdistavaa. Selkäkipu oli sairaalan pehmeän sängyn vuoksi sen verran paha, että aloin nukkua lattialla. Pehmeä makuualusta pahentaa kipuja ja kotona olen nukkunut lattialla pelkällä petauspatjalla jo monta vuotta. Sairaalassa nukuin suoraan lattialla ilman mitään makuualustaa.

Virtsaletku otettiin pois parin päivän jälkeen, mutta leikkaus oli paskonut jotain alaruumiin hermoyhteyksiä ja en pystynyt käymään vessassa lainkaan omin avuin. Vaikka rakko olisi ollut kuinka täynnä, niin mitään ei tullut ulos. Se oli hemmetin outo tunne, kivulias myöskin. Hoitajien piti katetroida minut joka kerta. Eikun selälleen sängylle, housut kinttuihin ja jalat levälleen, niin hoitaja asensi letkun. Tämän ongelman vuoksi jouduin jäämään sairaalaan paljon pitemmäksi aikaa kuin muuten olisi ollut tarpeellista. Hoitajilla oli laite, jonka avulla he pystyivät mittaamaan, että kuinka monta prosenttia ihmisen virtsarakon tilavuudesta on nestettä ja he mittailivat minua alvariinsa. Välillä sain omin avuin tyhjennetyksi vain neljäsosan ja loppu tavara kieltäytyi tulemasta ulos. Taas katetroitiin.

Lopulta hommat alkoi toimia, joten pääsin kotiin. Vajaa viikon olin sairaalassa. Olo oli yleisesti paljon huonompi kuin ensimmäisen leikkauksen jälkeen ja kivut paljon suuremmat. Alaruumiissa tuntui jatkuvaa viiltävää kipua ja välillä polttavaa kuumotusta. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, mutta se oli sellaista ahdistavaa, todella veemäistä kipua. Verta vuosi koko ajan yötä päivää ja jouduin pitämään kuukautissidettä. Öisin piti nukkua pyyhkeen päällä, sillä verta vuosi siteestä ohi. Housuja joutui vaihtamaan koko ajan.

Sitten yhtäkkiä muutaman päivän kotiintulon jälkeen hommat kävi astetta jännemmäksi täysin ennalta-arvaamattomasti. Olin vanhempieni luona perheillallisella ja istuimme koko porukka ruokapöydän ääressä. Yhtäkkiä tunsin hanurissani jotain lämmintä ja nousin ylös. Tuoli oli veressä. Juoksin vessaan, housut kinttuihin. Kuukautissiteeni oli niin veressä, että se suorastaan tihkui verta. Oli siis niin täynnä, ettei pystynyt imemään enää yhtään enempää. Istuin pöntölle ja lirinä vaan kävi. Verta vuosi niin runsaasti. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt on joku haava ratkennut ja vuodan kuiviin. Äitini etsi minulle sairaalasta saamieni paperien seasta päivystyksen puhelinnumeron ja soitin päivystysnumeroon pöntöltä veren liristessä. Minun käskettiin soittaa ambulanssi ja tulla heti osastolle. Äitini, joka on itse sairaanhoitaja, käski minun tulla lattialle makuulle, sillä hänen mielestään se olisi verenvuodon kannalta parempi asento. Isäni soitti ambulanssin. Vuosin verta suihkuamalla. Äitini yritti painaa pyyhkeellä, mutta pyyhe kastui sekunneissa läpimäräksi verestä. Ambulanssin tulo kesti todella, todella kauan, vaikka olimme pääkaupunkiseudulla suhteellisen keskeisellä paikalla.

Minuutit kuluivat ja ambulanssia ei kuulunut. Silloin luulin ihan tosissani, että kuolen. Ajattelin, että nyt on se hetki, kun minä kuolen. Näin minä kuolen. Minä kuolen sukupuolenvaihdosleikkauksen komplikaatioon ja se on täysin omaa syytäni. Minun ei ollut pakko mennä tähän leikkaukseen. Kukaan ei pakottanut minua tähän. Minua varoitettiin sairaalassa ennen leikkausta, että leikkauksissa voi olla vakavia komplikaatioita ja ihmisiä on kuollut. Otin riskin ihan omasta vapaasta tahdostani. Nyt maksan siitä. Olin valmis ottamaan riskin ja nyt maksan siitä hengelläni.

Näitä ajatuksia pyörittelin maatessani eteisen lattialla verilammikossa. Aloin huutaa ja äitini oli sitä mieltä, että olen menossa verenhukasta johtuvaan shokkiin. Ambulanssi tuli lopulta ja minut vietiin sairaalaan. Minut vietiin takaisin sille osastolle, jossa olin ollut leikkauksen jälkeen. Lääkäri tarkisti ompeleet alapäästä ja totesi niiden olevan paikallaan. Minulle annettiin jotain verilääkettä (en enää muista mitä, olisiko ollut verenohennuslääkettä) ja päädyin takaisin sairaalasängylle osaston huoneeseen. Keho oli kuin tulessa. Kuumotti ja hiki valui. Mutta verenvuoto lakkasi. Leikkauksen jäljiltä alavatsaan jää tyhjää tilaa ennen kuin sisäelimet järjestyvät pikkuhiljaa uudelleen. Ilmeisesti tuollaiseen tyhjään tilaan oli pakkautunut verta, joka sitten päätti tulla kaikki kerralla ulos. Mikään paikka ei ollut repeytynyt. En vuotanut kuiviin, vaikka menetinkin paljon verta ja olo oli todella heikko. Jouduin takaisin sairaalaan pariksi päiväksi.

Koettelemukset eivät loppuneet tähän. Päästyäni viimein takaisin kotiin sain jonkin sortin tulehduksen. Koko alaruumista särki ja käveleminen ja erityisesti istuminen oli vaikeaa. Eikun takaisin sairaalaan ja gynekologin tuoliin haarat levällään. Paikat tutkittiin ja eritenäytteitä otettiin. Gynen mielestä paikat näyttivät normaalilta eli mitään ei ollut revennyt eikä mitään näkyvää tulehdusta ollut. Näytteet lähetettiin labraan tutkittaviksi ja minulle määrättiin antibiootteja. Näytteistä paljastui tulehdus, joka onneksi hoitui nopeasti antibiooteilla, eikä tullut takaisin.

Kipu ja verenvuoto jatkui pitkään. Päädyin saikulle paljon pitemmäki aikaa kuin oli arvioitu. Eräänä aamuna heräsin siihen, kun koko alaruumis tuntui tulikuumalta ja sykkivältä. Heitin peiton syrjään ja havaitsin makaavani verilammikossa. Kylmä hiki nousi samantien otsalle ja pelkäsin, että nyt on lopullisesti joku paikka revennyt ja joudun taas soittamaan ambulanssin. Housut ja lakanat vaihtoon, minkä jälkeen huomasin, että verta ei tule enää. Ei tarvinnut soittaa ambulanssia ja palata sairaalaan. Tapaus kuitenkin aiheutti minulle verenvuotopelon, josta en ole vieläkään toipunut. Aina, kun alaruumiissa tuntuu oudolta, ensimmäinen ajatus on, että joku paikka on revennyt ja verta alkaa vuotaa lirisemällä. Verenpaineet nousee kattoon ja saan pitkään rauhoitella itseäni, että ei sitä verta vuoda, katso vaikka.

Alapää tuntui kuukausia oudolta, kipeältä ja kuivalta. Emättimen kalvon poistaminen tekee sen, että kiihottuessa nesteet ei enää lähde liikkeelle eli paikat kuivuu. Tämä tuntui oudolta, ihan toisenlaiselta kuin olin kuvitellut ja aloin vakavissani miettiä, että olisin voinut oikeastaan jättää tämän väliin. Mistään ei tullut mitään ilman liukkaria ja orgasmi oli kivulias. Ei lainkaan miellyttävää. Hinta uusista vermeistä, joiden toiminnasta ei ole takeita, alkoi tuntua liian kalliilta. Tätäkö tämä onkin? Kipua, kuumotusta ja verenvuotoa? Päätin, että en enää uskalla jatkaa. En enää halua jatkaa. Päätin pelastaa alkuperäisistä vermeistäni sen, mitä niistä vielä oli jäljellä, vaikka olen yhä sitä mieltä, että antaisin toimivasta peniksestä mitä tahansa. Leikkausten tosiasiallisista vaikutuksista puhutaan liian vähän. Tiesin itsekin liian vähän. Päätin viheltää pelin poikki, soitin sairaalaan ja peruin seuraavan leikkaukseni.

Pari kuukautta myöhemmin limakalvoni yllättäen parantuivat ja liukkarin tarve katosi. Paikat ovat kuitenkin vielä tänäkin päivänä todella arat. Pelkkä ajatus uudesta leikkauksesta on ahdistava. Seuraava leikkaus olisi ollut varsinaisen peniksen rakennusleikkaus eli hyvin suuri ja vaikea operaatio. Ajatus tästä leikkauksesta on pelkästään ahdistava. Näin netissä dokumentin brittiläisistä transnuorista ja yksi seurattavista nuorista oli biologinen nainen, jolle tehtiin phalloplastia eli peniksenrakennusleikkaus. Pätkien katsominen oli kuvottavaa ja tunsin fyysistä kipua ja ahdistusta. Hinta uusista vermeistä on liian kallis.

Haluaisinko peniksen? Haluaisin. Koen hyvin voimakkaasti, että olen nykyisenlaisena vajaa ja minulla on väärät vehkeet. Jos olisi mahdollista saada täysin toimiva penis en epäröisi yhtään vaihtaa nykyistä vehjettäni siihen. Mutta oikea maailma ei ole taikamaailma, missä taikasauvan heilautuksella voidaan kasvatella ihmisille kehonosia tai poistaa niitä. Todellisuudessa joudut menemään veitsella leikattavaksi ja lopputulos ei ole onnistuneenakaan lähelläkään aitoa penistä.

On ihmisen oman edun mukaista, jos hän voi välttyä näiltä leikkauksilta! Tätä ei voi liikaa painottaa! On ihmisen oman edun mukaista, jos hän voi saada päänsä kuntoon ja ”eheytyä” sukupuolidysforiasta. Kuten olen todistanut, valtaosalla sukupuolidysforiaa kokevista ihmisistä on psyykkisiä ongelmia, jotka oireilevat dysforiana ja he voivat parantua dysforiastaan, kun ensin selvitetään, että mikä heidän varsinainen ongelmansa on ja he saavat hoitoa tuohon ongelmaan. Osalla dysforia katoaa ajan myötä. Ei ole mitään empatian puutetta sanoa, että leikkauksiin ei pidä kannustaa! Sukupuolenvaihdoshoidot ovat erittäin dramaattisia, brutaaleja ja peruuttamattomia ja jos käy huono mäihä, niin voit paskoa niillä terveytesi! Yhteiskunnallisen ilmapiirin ei missään nimessä tule olla sellainen, että dysforiaa kokevia kannustetaan sukupuolenvaihdoshoitoihin!

On aivan täysin vastuutonta kannustaa lapsia tai nuoria näihin hoitoihin! Lapsen tai nuoren transidentiteettiä ei pidä tukea kuin äärimmäisessä poikkeustapauksessa. Lähtökohtaisesti lapsen tai nuoren transidentiteettiä ei pitäisi tukea milloinkaan.

Myös sateenkaariliikkeen on lakattava promoamasta leikkauksia ja ”sukupuolenkorjausta” (eli sukupuolenvaihdosta) ylipäätään. Ai sä koet olevasi väärässä kropassa? Ei hätää, menet leikkaukseen ja sen pituinen se. Homma ei todellakaan mene näin. Sateenkaariliikkeen transpuheet ovat aivopesua, jolla saadaan ihmiset kuvittelemaan, että heistä voisi oikeasti tulla vastakkaisen sukupuolen yksilö. Homma ei todellakaan ole näin yksinkertaista, vaan sukupuolenvaihdos on äärimmäisen raskas ja kivinen prosessi ja lopputulos ei ole lähelläkään aitoa ja luonnollista. Sukupuolta ei ole mahdollista vaihtaa. Sinusta ei koskaan voi tulla vastakkaisen sukupuolen yksilöä. Sinä tulet ikuisesti olemaan sitä sukupuolta, johon synnyit, joten on parempi vain vetää syvään henkeä ja hyväksyä se. Se on ihan oikeasti se helpompi tie ja jos vaan suinkaan kykenet hyväksymään kehosi edes kakistellen, niin tee niin ja luovu transhoidoista. Sukupuolenvaihdoksen lopputulos on pelkkää feikkiä. Minä olen muka-mies. Tulen ikuisesti olemaan vain leikelty nainen. Sukupuolenvaihdoksesta on mediassa ja sateenkaariaktivistien kampanjoissa maalailtu kohtuuttoman ruusuinen kuva.

50 kommenttia:

  1. http://istuusepaivankakkaralla.blogspot.fi/?m=1

    Mitä mieltä olet? Onko kyseessä oikea transsukupuolinen?

    VastaaPoista
  2. Tähän asiaan mielestäni kulminoituu makaaberilla tavalla setalainen hulluus ja psykoosi. Ihmiset jotka muuten ovat vastuuntuntoisia ja rakastavia vanhempia menettävät tässä kohtaa kaiken suhteellisuudentajunsa ja järkensä. He jättävät täysin huomiotta sen, että varhaisteini-ikäisen seksuaalisuus ja sukupuoli-identiteetti on vasta heräämässä ja on vasta kasa idullaan olevia taimia, joista on mahdotonta sanoa mitä niistä kasvaa. Ovat ideologian orjia. Kun ideologia sanoo 12-vuotiaan, tai sitäkin nuoremman lapsen olevan olevan kyllin vanha päättämään näin suurista asioista, niin he uskovat.
    Sukupuolenkorjaus on harhaanjohtava termi. Siitä saa käsityksen, kuin prosessi olisi jokin hampaiden oikomishoitoon rinnastettava asia. Terveydenhuollon olisi kieltäydyttävä käyttämästä tätä termiä ja keksittävä jokin asiaa paremmin kuvaava.
    Niinpä tosiaan. Jos iso osa aikuisista prosessiin hakeutuvista huomaa jossain vaiheessa matkaa tehneensä virhearvion ja jättää leikin kesken, niin miksi lapset itsepintaisesti jatkavat loppuun asti(USA)? Koska heidän omat vanhempansa toimivat takapiruina. Hiljaiseksi vetää.

    VastaaPoista
  3. Anonyymi:
    Selailin kirjoituksia tuolta ja en osaa sanoa. Nuo pikkulapsitapaukset ovat tosi vaikeita ja ne selviävät vasta lapsen kasvettua aikuiseksi. Vaarallista kyllä on, kun lasten vanhemmat lähtevät mielikuvitusleikkiin mukaan ja alkavat uskotella lapselle tyyliin "sinä olet maailman ihanin pikkutyttö, maailma on väärässä jos muuta väittää". Magdalenan äiti kirjoittaa: Juuri hyvä ja rakas on Magdaleena ihan sellaisena kuin on, eikä äiti haittaa ollenkaan se, että Magdaleenalla on pippeli ja väärä virallinen nimi. Se on ihan pikkujuttu, jonka voi sitten korjata aikuisena.
    Se, että Magdalenalla on pippeli, ei ole pikkujuttu, eikä sitä voi korjata tuosta vaan. Äiti valehtelee lapselleen niin, että korvat heiluu, ja tämä varmasti vahingoittaa lasta ja kasvaessaan hän vain järkyttyy, kun huomaa, että asiat eivät menekään niin kuin äiti lupasi. Ei hyvä.

    Pantalone:
    Täsmälleen noin.

    Sukupuolenkorjaus on harhaanjohtava termi. Siitä saa käsityksen, kuin prosessi olisi jokin hampaiden oikomishoitoon rinnastettava asia. Terveydenhuollon olisi kieltäydyttävä käyttämästä tätä termiä ja keksittävä jokin asiaa paremmin kuvaava.

    Juuri näin. Nuo linkkaamani Monan kaltaiset mediahaastattelut luovat sellaisen harhakuvan, että koin olevani väärässä kehossa, otin ja korjasin sukupuoleni ja nyt olen ihan tavallinen nainen. Ei se mene noin. Sukupuolta ei "korjata" niinkuin hampaiden virheasentoa kuten sanoit ja prosessin jälkeenkään et ole tavallinen nainen tai mies, vaikka leikkaukset onnistuisivat 100%. Onnistuneenkin tapauksen takana on kipua, tuskaa, verta ja hammasten kiristystä. On myös huomattava, että kaikki tapaukset eivät suinkaan onnistu. Osa menee pahasti pieleen ja ihmisiä on myös kuollut.

    VastaaPoista
  4. Magdaleenan äiti kirjoittaa:
    Lapset kysyvät toisinaan, että voiko Magdaleena olla tyttö, jos hänellä on pippeli. Olen todennut, että joillekkin tytöille on vahingossa kasvanut pippeli ja joillain pojilla on vahingossa pimppa, se ei ole tavallista, mutta ei haittaa mitään.

    Huhheijaa.
    Ja mistä ovat Magdaleenan äidin asenteet peräisin? Transtukipisteeltä. Minusta tässä näyttää olevan transaktivistien aivopesun tulos. Jäänkin seuraamaan tätä tapausta.

    VastaaPoista
  5. Omat vanhempani kävivät aikoinaan Transtukipisteellä juttelemassa, kun oma tilanteeni tuli ilmi. He olivat vihaisia ja pettyneitä ja kokivat, että eivät saaneet mitään tukea tai apua. Transtukipiste on täysin kritiikitön paikka. Siellä ainoastaan aivopestään ihmisiä hyväksymään sukupuolenkorjaus, mutta siellä ei käydä kriittistä keskustelua tai pyritä suhtautumaan sukupuolidysforiaan vakavasti ja realistisesti.

    Suomesta ihan tosissaan puuttuu kriittinen ääni, jolla olisi jotain aitoa kokemusta transsukupuolisuudesta. Amerikassa kriitikkoja on paljonkin ja he ovat järjestäytyneet, mutta Suomessa ei ole mitään vastaavaa. Hämmentynyt perhe kuten Magdaleenan perhe ohjataan vaan suoraan Transtukipisteelle aivopestäviksi.

    Tämä on vakavaa.

    VastaaPoista
  6. Wanha Ämmä7.10.2016 18.41

    Tällaiset jutut pistävät ihan oikeasti vihaksi.

    Tuntuu siltä, että ihmisillä ei ole oikeastaan mitään käsitystä siitä, mitä transsukupuolisuus on. Me, jotka olemme vetäneet sen mustan helmen maljasta, tiedämme liiankin kipeästi, mitä se on.

    Transsukupuolisuus on aivan oikeasti pain in the ass. Se on todella paska juttu kohdalle osuessaan. Olisin mieluummin itse vaikka koiran kusitolppana kuin transsukupuolinen. Se ei todellakaan ole mikään "ooh-aah" juttu eikä kiva mutta hiukan eksentrinen elämäntapa. Transsukupuolisuus on sairaus, anomalia, lääketieteellistä hoitoa vaativa tila, joka hoitamattomana johtaa pahimmillaan psykoosiin ja/tai itsemurhaan.

    Ja tässä on juuri se hirveä dilemma. Transsukupuolisuus johtaa hoitamattomana tragediaan. Mutta aivan yhtä lailla se, jos joku ihminen, joka ei ole TS, päästetään hoitoon, myös johtaa yhtä lailla tragediaan. Syystä että jos ihminen, joka ei ole TS, päästetään hoitoprosessiin, niin siinä käytännössä luodaan uusi TS, kaikkine dysforioneen. Ja tällaisia tragedioita on aivan aikuisen oikeasti todella tapahtunut. Ei Suomessa, 1970-luvun jälkeen, mutta odotan sydän syrjälläni, milloin ensimmäinen tapahtuu. Koska tällaisen tragedian ainekset ovat jo ilmassa.

    Sukupuolenvaihdos EI ole ihmisoikeus. Se on toimivaksi todettu hoito lääketieteelliseen anomaliaan, johon on olemassa tiukat kriteerit. Ja juuri sen vuoksi, että menneinä vuosikymmeninä, jolloin taudinkuvaa ei tunnettu ja kriteerit olivat lapsenkengissään, niitä tragedioita tapahtui kun sellaiset ihmiset, jotka eivät olleet aitoja transsukupuolisia vaan jotain muuta, hakeutuivat hoitoon ja silvotuttivat itsensä. Ja menivät sitten ting-tong kun fantasiat eivät toteutuneet.

    Aidon TS:n tunnistaa siitä, että hän nimenomaan tiedostaa, miten vaikea ja raskas juttu tämä on ja yrittää tehdä oikeastaan kaikkensa löytääkseen jonkun vaihtoehtoisen diagnoosin, ja menee prosessiin vasta kun mikään muu ei toimi. Epäaito taas haluaa sukupuolenvaihdokseen hinnalla millä hyvänsä, koska ei ymmärrä, mistä asiassa on kyse.

    Olen itse antanut aina neuvoksi, jos joku nuori ja viaton sielu kysyy minulta neuvoja, että "Älä." Älä ryhdy tähän juttuun ennenkuin olet kokeillut kaikki muut vaihtoehdot. En tosiaankaan halua tunnolleni sellaista tilannetta, että minun esimerkkini rohkaisee jotakuta nuorta tekemään sellaisen päätöksen, joka voi koitua hänelle tragediaksi.

    VastaaPoista
  7. Wanha Ämmä7.10.2016 19.01

    Jatkoa:

    Aitoja transsukupuolisia on. Minä olen siitä elävä esimerkki. Tein oman metamorfoosini yli 20 vuotta sitten, enkä ole hetkeäkään katunut. Olisin todennäköisesti joko pöpilässä tai haudassa ilman. Mutta se, joka sopi minulle, ei sovi kaikille.

    Mutta maailmassa on paljon sellaisia tiloja, jotka muistuttavat transsukupuolisuutta, mutta eivät ole sitä. Psykoosi, masennus, skitsofrenia, itsensä kieltävä homoseksuaalisuus, överiksi mennyt transvestismi, överiksi mennyt fetisismi, erilaiset itsensäsilpomis- ja viiltelyfantasiat, kypsymätön sukupuoli-identiteetti jne. Nämä kaikki on suljettava pois laskuista ennenkuin voidaan päästää hoitoon.

    Useimmille ihmisille ei tunnu kaksi asiaa menevän jakeluun. Ensimmäinen on se, että kehodysforia on transsukupuolisuuden ehdoton tuntomerkki. Minulla se paheni itsemurhayrityksen asteelle, mutta silti yritin kieltää asian ja purra hammasta yhteen ja kestää kuin mies. Toinen on se, että diagnoosi tehdään erotusdiagnoosina ja transsukupuolisuus on aina se viimeinen vaihtoehto, ei koskaan ensimmäinen. Kärjistäen: sairaalan henkilökunta yrittää ampua transsukupuolisuutesi alas ja etsiä mitä tahansa muuta vaihtoehtoa koska se on se pienimmän riesan tie. Transsukupuolisuuteen voidaan päätyä jos ja vain jos mitään muuta selitystä ei löydy.

    Tämä on asia, mikä ei tunnu menevän jakeluun. Totta ihmeessä hoitajat yrittävät kiistää sen, että olisit TS koska se kuuluu hoitostandardeihin!. Jos he eivät saa tutkittavaa itkemään, he ovat tehneet tutkimuksensa huonosti. Kyse ei ole ihmisoikeusloukkauksesta eikä töykeydestä, vaan hoitoprosessiin kuuluvasta jutusta. Siksi, ettei niitä tragedioita tapahtuisi ja epäaidot ohjattaisiin johonkin vähemmän radikaaliin hoitoprosessiin kuin sukupuolenvaihdokseen.

    Transtukipisteellä on paljon lääketieteellistä asiantuntemusta mutta hyvin vähän sosiaalista. Se on SETA:n ylläpitämä pulja, ei Trasekin. Ja tämä on ikävä juttu. Trasekin porukat yleensä tietävät oman juttunsa, sillä Trasek kuuluu Potilasliittoon, ei SETA:aan. Transsukupuolisuus on kaikkein eniten rinnastettavissa intersukupuolisuuteen, siis vammaan. Ei "sukupuoliseen moninaisuuteen". Monilla TS:illä on lisäksi jokin geneettinen tai kromosomaalinen tai muu fyysinen poikkeama (itse olen Klinefelter-mosaiikki). Itse lakkasin käymästä Transtukipisteellä kun asia lakkasi olemasta itselleni akuutti ja kun hormonien myötä dysforia helpotti. En katsonut hyötyväni siitä enää mitään.

    VastaaPoista
  8. Huh. Jo pelkkä kuvailusi leikkauksista sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää. Tällaista infoa saisi olla enemmänkin julkisuudessa, jotta ihmiset tajuaisivat, ettei sukupuolenvaihto/korjaus ole mikään sormia napsauttamalla tapahtuva juttu.

    Jos olen ymmärtänyt oikein, tällä hetkellä leikkauksiin pääsyä edeltävät erittäin rankat psykologiset testit ja haastattelut, joilla varmistetaan wannabe-tapausten karsiutuminen. Onko näin? Transaktiivithan haluaisivat nekin pois.

    "Sukupuolta ei "korjata" niinkuin hampaiden virheasentoa kuten sanoit ja prosessin jälkeenkään et ole tavallinen nainen tai mies, vaikka leikkaukset onnistuisivat 100%."

    Totta. Itse tajusin asian viimeistään puhuessani puhelimessa mtf-tapauksen kanssa. Hänen äänensä oli ja on edelleen miesmäinen, vaikka hän näyttää naiselta.

    VastaaPoista
  9. Wanha Ämmä7.10.2016 22.09

    Olen itse käynyt leikkauksessa 1990-luvulla, ja kävin tuolloin ulkomailla. Maksoin kaiken omasta pussistani, ja niinpä valitsin parhaan kirurgin mitä rahoillani sain. Valinta onnistui: genitaaliremppa meni kerralla kuntoon, eikä sitä ole sen jälkeen tarvinnut paikkailla. Siitä tuli riittävän hyvä, että gynis kysyi: "Miksei täällä ole kohdunkaulan jälkeen mitään, onko sinulle tehty kohdunpoisto?"

    Mutta olen kuullut kauhujuttuja erinäisistä teurastajista. Kun asia oli minulle akuutti, jutut kiersivät ja vaikuttivat luonnollisesti valintoihin. Oli muutama kirurgi, joita tiedettiin varoa.

    Mutta on yksi asia, josta ei paljoa puhuta, ja se on leikkauksen jälkihoito. Harvalle tulee mieleen, että transnaiset joutuvat hoitamaan pimpsaansa sitten loppuikänsä. Joko harrastamaan säännöllisesti heteroseksiä tai sitten dilatoimaan säännöllisesti. Leikkauksen lopputuloksesta puolet on itse leikkausta ja toinen jälkihoitoa. Kun on itse maksanut itsensä kipeäksi, niin mielellään myös pitää sitten itsestään huolta.

    Mona Kuoppamaan kertomus oli hyvä. Minusta se ei ollut lainkaan "kohtuuttoman ruusuinen", vaan se oli realistinen. Tähän prosessiin liittyy riskinsä, mutta myös kohokohtansa, ja ei tämä juttu kaikille mikäänn kauhukertomuskaan ole. Kolhuja tässä tulee, sen voin sanoa, ja Mona on saanut omansa, mutta hän on kuitenkin selvinnyt. Elina Partasen kertomus on toinen varsin hyvä. http://www.lansi-savo.fi/uutiset/lahella/kangasniemelainen-elina-partanen-korjasi-sukupuolensa-olen-saanut-elamani-takaisin . Hänen kertomuksensa lukeminen oli kuin omaa elämääni olisin peilannut.

    Mutta mikään vähempi kuin täydellinen kyvyttömyys elää omassa kehossaan ei riitä. On aina helpompi tyytyä "pelkkään" hormonihoitoon ja sosiaaliseen muutokseen kuin viedä juttu leikkaukseen asti. Itsekin mietin, olisiko pelkkä RLT ja hormonit riittänyt. Mutta lopulta päätin viedä koko jutun loppuun asti. Se ei tarkoita, että kaikkien pitäisi näin tehdä.

    VastaaPoista
  10. Huh, melkein pyörryin lukiessani tätä. Mutta sainpa kurkistettua kunnolla minulle outoon maailmaan.

    VastaaPoista
  11. Jos olen ymmärtänyt oikein, tällä hetkellä leikkauksiin pääsyä edeltävät erittäin rankat psykologiset testit ja haastattelut, joilla varmistetaan wannabe-tapausten karsiutuminen. Onko näin? Transaktiivithan haluaisivat nekin pois.

    Kyllä ja kyllä. Kahdessa sairaalassa on transsukupuolisuuteen erikoistunut tutkimuspoliklinikka, HUSissa ja TAYSissa. Kukaan ei voi saada mitään hoitoja ilman, että läpikäy nämä tutkimukset ja saa transsukupuolisuusdiagnoosin. Osa käy tutkimuksissa, mutta heitä ei diagnosoida. Tosin käsittääkseni transklinikoita painostetaan tällä hetkellä todella rankasti transaktivistien taholta ja sieltä voi nykyään saada diagnoosin paljon helpommin kuin aikaisemmin. Julkisuudessa on ollut tapauksia, jotka väittävät opiskelleensa netistä, että mitä tutkimuksissa ns. kuuluu sanoa, jotta diagnoosin saa nopeasti.

    Transaktivistien mielestä tutkimukset pitäisi poistaa kokonaan. Niitä ei missään tapauksessa pidä poistaa.

    VastaaPoista
  12. Ensimmäinen on se, ettäkehodysforia on transsukupuolisuuden ehdoton tuntomerkki. Minulla se paheni itsemurhayrityksen asteelle, mutta silti yritin kieltää asian ja purra hammasta yhteen ja kestää kuin mies.

    Olin itse yli 20 kun hakeuduin tutkimuksiin. Myös minä yritin moneen otteeseen kestää ja sopeutua ennen kuin oli pakko todeta, että tästä ei tule mitään.

    Tästä tulee mieleen se, että nämä lapsitapaukset (kuten Jazz Jennings tai kommenteissa puheena ollut Magdaleena) eivät saa edes mahdollisuutta olla sitä sukupuolta, johon ovat syntyneet. He eivät kokeile ja tutki asioita. He eivät kokeile eri rooleja ja tutki kehoaan. Mistä he voivat tietää, että sukupuolensa on heille ehdottomasti väärä?

    Magdaleenan äiti sokeasti tukee pojan tyttöilyä. Se on mennyt niin pitkälle, että äiti vakuuttelee pojalle itselleen ja lähipiirille, että joillekin pojille kasvaa vahingossa penis, mutta sen voi korjata myöhemmin. Poika käy koulussa tytöksi pukeutuneena, käyttää "tyttönimeä" joka on eri kuin hänen oikea virallinen nimensä ja jopa koulun todistukset kirjoitetaan tällä nimellä. Pojan todellinen sukupuoli salataan kaikilta ja koululiikunnan uimatunneilta hänet on vapautettu.

    Pojan koko elämää värittää salailu, jota hänen vanhempansa tukevat ja lietsovat. Miten poika voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi tällä tavoin? Miten hän voi koskaan tietää, että hän ei kykene olemaan mies?

    Maailma on täynnä esimerkkejä ihmisistä, jotka kokivat jonkin tason dysforiaa ja hämmennystä lapsena, mutta kasvoivat siitä kokonaan ulos. Magdaleenan blogin kommenteissa kävi kommentoimassa nainen, joka lapsena halusi kovasti olla poika ja teki jopa puutarhaletkusta itselleen peniksen. Hän kasvoi kuitenkin aivan normaaliksi heteronaiseksi. Oma veljeni pukeutui lapsena tytöksi ja halusi olla tyttö, mutta kasvoi normaaliksi heteromieheksi. Netti on täynnä tarinoita pieleenmenneistä transtapauksista ja dysforialapsista, joiden dysforia hävisi kokonaan kasvun myötä.

    Magdaleenan äiti leikkii tulella.

    VastaaPoista
  13. Eikun että joillekin tytöille kasvaa vahingossa penis. :D

    VastaaPoista
  14. Wanha Ämmä8.10.2016 10.47

    Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että sukupuolenvaihdoksessa parhaimmin onnistuvat ne, ketkä tekevät sen 25-35 -vuotiaina. Tämä siksi, että 25-vuotiaalla on jo rutkasti enemmän elämänkokemusta kuin teinillä, hän on jo ehtinyt kokeilla elämäänsä biologisessa sukupuolessaan ja saada siihen perspektiiviä ja elämänkokemusta, ja osaa suhteuttaa toiveensa realistisesti. Tuon ikäisellä myös on yleensä opiskelut suoritettuina ja usein jonkinlainen työpaikka ja asunto. Sillä rahaa tässä prosessissa kuluu. Toisaalta tuossa iässä ei vielä ole perustettu perhettä, hankittu lapsia eikä urauduttu vielä liikaa, vaan elämä on joustavaa. Samoin ulkonäöksellisesti 25-35 -vuotiaalla on vielä pelivaraa eivätkä omat sukupuolihormonit ole vielä tuhonneet kasvoja ja kroppaa.

    Yli 35-vuotiaalla lähtökohdat heikkenevät koko ajan iän myötä, mutta toisaalta siinä iässä on myös enemmän rahaa ja elämänkokemusta. Caitlyn Jenneriä käy ihan oikeasti sääliksi. Mitä kaikkea tuo ihmisparka onkaan joutunut kärsimään ja kuinka hän on joutunut taistelemaan dysforiansa kanssa kaikki nuo vuodet! Jokaisen TS:n takana on kuutiometri kyyneliä.

    Mutta Jumala varjelkoon kenenkään dysforiaa räjähtämästä käsiin teininä! Se on varma käsikirjoitus tragedialle. Teinit ovat muutenkin valmiiksi sekaisin, heillä hormonit myllertävät ja heillä on niin kovin, kovin vähän elämänkokemusta. Mitä nuorempana ihminen tekee muutoksen, sitä huonompi on ennuste. Juuri tuon yleisen elämänkokemuksen puutteen vuoksi.

    Mona Kuoppamaan ja Elina Partasen kertomukset olivat rohkaisevia. Vaikka tämä prosessi on vaikea ja katkera, sen ei tarvitse merkitä tuhoa, syrjäytymistä eikä katastrofia. Paljon riippuu sattumasta ja lähtökohdista, mutta paljolti asiaan voi vaikuttaa myös omalla asenteella. Jos tähän prosessiin suhtautuu realistisesti ja ennenkaikkea on itselleen rehellinen, silloin voi saavuttaa paljon. Minulle tavoitteenani oli mielenterveyteni pelastaminen. Sain elämän ja avioliiton. Mutta jos prosessiin lähtee epärealistisin odotuksin ja/tai lähtee oikomaan mutkissa, ainekset katastrofiin ovat valmiit. Tiedän lukuisia hyvin onnistuneita TS:iä, mutta tiedän myös paljon syrjäytymisiä, päihdeväärinkäyttäjiä, seksityöhön ajautuneita ja ikäviä juttuja.

    Jokaisen itseään TS:nä pitävän tulisi tajuta, että sosiaalinen sukupuolenvaihdos on se todellinen sukupuolenvaihdos ja leikkaus on vain kakun koristelua. Eli arkielämäkokeessa (Real Life Test, RLT) onnistumisen pitäisi olla se ensisijainen tavoite, ei leikkaukseen pääsy. Ja tästä syystä RLT:ssä ei saa lintsata tippaakaan. Se on kuitenkin se elämä, jota joudut elämään loppuikäsi. Mutta jos olet aito TS, se ei ole Test, se on Real Life. Hormonit tukevat samanaikaisesti sekä fyysistä että psyykkistä minuutta. Arkielämäkoetta ja hormonihoitoa voidaan hyvin pitää onnistumisen kriteerinä. Aito TS kokee ne miellyttävinä ja helpottavina, epäaito epämiellyttävinä.

    Sillä, että joutuu elämään pitempään RLT:ssä kuin minimin, ei loppupeleissä ole tosiaankaan merkitystä. Itse olin aloittanut RLT:n omin päin jo ennen kuin hain lähetteen HUS:iin, ja vedin sen omasta tahdostani kolmen vuoden mittaiseksi, sen takia että todella halusin varmistua että olen aito TS eikä tilani johdu mistään muusta. Ja tämä päätos oli lopultakin oikea. Jos olisin kiirehtinyt, olisin päässyt leikkaukseen vuotta-paria aikaisemmin, mutta olisinko ollut henkisesti riittävän kypsä? Se on kysymys, jota jokaisen sopii pohtia.

    VastaaPoista
  15. "Elina Partasen kertomus on toinen varsin hyvä."

    Elinastakin näkee, ettei hän hoidoista huolimatta ole muuttunut biologiseksi naiseksi. Eikä muutu. Miksei tästä puhuta enemmän?

    "Tosin käsittääkseni transklinikoita painostetaan tällä hetkellä todella rankasti transaktivistien taholta ja sieltä voi nykyään saada diagnoosin paljon helpommin kuin aikaisemmin."

    Painostetaan? No huh huh... ei voi olla totta, että lääkäritkin lähtisivät jo mukaan transaktiivien sekoiluihin. Vertautuu vähän samaan kuin masennusdiagnoosi ja masennuslääkkeiden saaminen. Lääkkeitä määrätään nykyään aivan liian heppoisin perustein, nimim. "kokemusta on".

    Muuten... kirjoitit joskus blogissasi, että aidon transsukupuolisen tunnistaa tavallisesta nimestä. Eli jos Marita käyttää nykyään nimeä Kari, hän on normaali, mutta jos Niinasta on tullut Neigy, hän todennäköisesti on pahasti sekaisin. Pitääkö tämä indikaattori yhä paikkansa?

    VastaaPoista
  16. Painostetaan? No huh huh... ei voi olla totta, että lääkäritkin lähtisivät jo mukaan transaktiivien sekoiluihin.

    Transaktivisteilla on ihan oikeasti suunnatonta yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Kaikkein selvimmin tämä näkyy siinä, miten dysforialapsiin suhtaudutaan. Tatuoinnin ottamiseen ja alkoholin käyttämiseen pitää olla 18 v mutta sukupuoli pitäisi saada vaihtaa jo pentuna. Lukemani mukaan Yhdysvalloissa transaktivistit ovat jo pitkälti saaneet purettua "portinvartioinnin" (gatekeeping) eli hoitojen saamiseksi riittää, kun sanot että haluat niitä. Tässä on tosin eroja osavaltioiden välillä.

    Muuten... kirjoitit joskus blogissasi, että aidon transsukupuolisen tunnistaa tavallisesta nimestä. Eli jos Marita käyttää nykyään nimeä Kari, hän on normaali, mutta jos Niinasta on tullut Neigy, hän todennäköisesti on pahasti sekaisin. Pitääkö tämä indikaattori yhä paikkansa?

    Hyvin pitkälti kyllä. Pätee myös ns. muunsukupuolisiin eli lievää sukupuolidysforiaa kokeviin. Heillä on usein tosi mielikuvituksellisia nimiä ja yleensä heidän mielenterveystilanteensa näkee jo naamasta.

    Ei tosin aina. Minusta esimerkiksi Juudas Kannisto on aika tavallisen näköinen eikä nimikään ole paha, vaikka hän on kolmannella kotimaisella sanottuna batshit insane .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helsingin yliopiston mielikuvituksellista iskua haaveillut Nita-Minttu Tirkkonen nyt on mitä on, mutta tämä uusin tapaus, Karma Kuu Hietanen?

      Poista
    2. En ollut kuullut kummastakaan, joten googlasin vähän. Kumpikin täysin kilahtaneita mielenterveystapauksia, jota sattuvat lisäksi olemaan transtapauksia.

      Tämä Karma sanoo olevansa mies, mutta kuvien perusteella biologinen nainen. Nimestä päättelen, että on jo jonkin aikaa joko määritellyt itsensä ei-binääriseksi tai transklinikalla hänelle ei ole myönnetty sukupuolenkorjaushoitoja. Nimen saa vaihtaa miehen nimeksi ainoastaan virallisen transsukupuolisuusdiagnoosin saamisen jälkeen, joten on tyypillistä, että jengi, joka jää tutkimuksiin roikkumaan jostain syystä (esim. mielenterveysongelmien vuoksi) vaihtaa nimensä joksikin sukupuolineutraaliksi. Karma Kuu on tästä hyvä esimerkki. Muita esimerkkejä ovat Sora Susi Kankare ja Sade Kondelin.

      Poista
    3. Voiko siitä oikeesti päätellä ihmisen olevan sekaisin jos umpisuomalainen muuttaa nimensä vaikka Angeliqueksi, Cyriliksi tai Dominikiksi?

      Poista
    4. Jos Annikki haluaa muuttaa nimensä Angeliqueksi tai Tuomo Dominiciksi, on se asianomaisen jokseenkin kevyesti päätettävissä oleva hallinnollinen asia; koskee paljolti väestökirjanpitoa.

      Jos umpisuomalainen Aarno-Oskari haluaa muuttaa nimekseen Airi-Onerva, hän törmää ensin lainsäädäntöön. Sitä vastaan puskiessaan hän joutuu vastaamaan miksi haluaa olla Airi-Onerva vaikka hänellä on Y-kromosomi?

      Jos hän julistaa ettei sillä mitään välii oo, mä vaan haluun olla Airi-Onerva koska musta tuntuu siltä...voiko tästä päätellä että henkilö ei ehkä ole kaikissa sielun voimissa, tai pahimmillaan jopa sekaisin? Jos ei, niin miksi?

      Poista
  17. Wanha Ämmä8.10.2016 11.55

    ""Elina Partasen kertomus on toinen varsin hyvä."

    Elinastakin näkee, ettei hän hoidoista huolimatta ole muuttunut biologiseksi naiseksi. Eikä muutu. Miksei tästä puhuta enemmän?"

    Eiköhän se ole asia, jonka pitäisi olla jokaiselle normaalijärjellä varustetulle ihmiselle itsestään selvää.

    Ei Elinakaan tätä prosessia tehnyt muuttuakseen luomunaiseksi, vaan pelastaakseen mielenterveytensä ja henkensä. Hän oli jo hyvää matkaa pimahtamassa ja suisidiaalinen. Sen, että saa pelastettua psyykensä ja/tai henkensä, kai tässä asiassa pitäisi olla pääasia, ei fantasioiden toteuttamisen eikä ulkonäön täydellisyys eikä kuvitelma siitä, että muuttuisi biologiseksi naiseksi/mieheksi.

    Itse tiedän varsin kipeästi, etten voi koskaan olla kuten normaalit naiset. Minulla ei ole kohtua. Minulla ei ole munasarjoja. En saa kuukautisia enkä voi tulla äidiksi. Ehkä juuri se, etten voi tulla äidiksi, sattuu kaikkein eniten. Mutta vaikken voi olla biologinen nainen, voin olla aika pahuksen hyvä approksimaatio sellaisesta. Mutta kuten totesin, en tehnyt omaa muutostani ulkonäköni, vaan mielenterveyteni vuoksi. Kaikki muu on ollut ekstraa.

    Onnistunutta sukupuolenvaihdosta ei siksi ikinä pitäisi mitata ulkonäöllä tai hyvännäköisyydellä, vaan sillä, kuinka hyvin ihminen on kyennyt sopeutumaan ja sosiaalistumaan normaaliin elämään ja kuinka tolkullinen hänestä on tullut.

    VastaaPoista
  18. "Eiköhän se ole asia, jonka pitäisi olla jokaiselle normaalijärjellä varustetulle ihmiselle itsestään selvää."

    Normaalijärkisille kyllä, mutta entäpäs transaktiiveille? Heille nimenomaan pitäisi vääntää rautalangasta. Ja tiettävästi jotkut sukupuoltaan vaihtaneet kuten Cris Owen ovat myöhemmin katuneet vaihtoa, kun lopputulos ei olekaan ollut itseä miellyttävä.

    "Lukemani mukaan Yhdysvalloissa transaktivistit ovat jo pitkälti saaneet purettua "portinvartioinnin" (gatekeeping) eli hoitojen saamiseksi riittää, kun sanot että haluat niitä."

    On vain ajan kysymys, milloin ko. suuntaus leviää tännekin, ellei ole jo levinnyt.

    "Hyvin pitkälti kyllä. Pätee myös ns. muunsukupuolisiin eli lievää sukupuolidysforiaa kokeviin. Heillä on usein tosi mielikuvituksellisia nimiä ja yleensä heidän mielenterveystilanteensa näkee jo naamasta."

    Taas tulee jotenkin mieleen vanha kunnon Atlas Saarikoski.

    Niin ja Sametti... olet varmaan tutustunut jo Amnestyn transsivuihin https://www.amnesty.fi/tyomme/teemat/itsemaaraamisoikeus-sukupuoleen/?gclid=CPL15aPvys8CFaTOcgod1DAL7g ? Kyseisillä sivuilla sanotaan, että mm. Ruotsissa on luovuttu "lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksesta". Mitä helvettiä? Eikös transsukupuolisesta tule joka tapauksessa lisääntymiskyvytön hoitojen jälkeen?
    Mistä tuli vielä mieleen: mitä ajattelet "mies raskaana"-tapauksista? Näitä ilmestyy aina tasaisin väliajoin julkisuuteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asiahan ei tietysti minulle kuulu, sanoi Pätkä, mutta kommentoin silti: jos setä on raskaana, se on täti.

      Poista
    2. Just ja jetsulleen.

      Ja jos tädillä on munat, se on setä.

      Poista
  19. Wanha Ämmä8.10.2016 12.30

    On pakko todeta, että transaktivistit ampuvat omaan jalkaansa. Tai omaan päähänsä.

    Maailmassa on paljon ihmisiä, joita aivan oikeasti pitää suojella omalta itseltään, sillä he ovat niin pahasti sekaisin, ja jotka "yksilönvapauden" nimessä voivat vahingoittaa itseään todella pahasti.

    Sukupuolenvaihdos on yksi tällainen juttu. Se on toimivaksi todettu hoitomuoto äärimmäisen harvinaiseen ja erittäin ikävään sairauteen nimeltään transsukupuolisuus, mutta siihen ja ainoastaan siihen. Se ei ole mikään kiva elämäntapa eikä radikaali juttu, vaan se on aina yksilön itsensä kannalta tragedia, sillä se johtaa pysyvään hedelmättömyyteen. Kaikille muille kuin aidoille TS:ille se on varma tie tuhoon.

    Tämä on kuolemanvakava asia. Tällaisia tragedioita on aivan aikuisen oikeasti tapahtunut ja niitä on tapahtunut paljon 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla ennenkuin nykyiset hoitostandardit luotiin. Ja jopa aito TS voi sählätä oman juttunsa todella pahasti jos hän alkaa oikomaan mutkissa omin päin. Mieluummin noudattaa hoitostandardeja liian tiukasti kuin liian vapaasti.

    Vanhan huonon vitsin mukaan Mitä eroa on transsukupuolisella ja terroristilla? Terroristin kanssa voi neuvotella. Haha, oli hauskaa, mutta siinä on totta toinen puoli. Useat transsukupuoliset, varsinkin nuoret, osaavat olla aivan uskomattoman monomaanisia. He kuvittelevat tietävänsä kaiken ja osaavansa kaiken ja olevansa satavarmoja tilanteestaan. Sitten he menevät ting-tong kun epärealistiset fantasiat eivät toteudukaan.

    Ikäänkuin nämä wannabe-TS:t eivät tajuaisi että tässä on koko elämä pelissä. Tämä prosessi on tosiasiallisesti hirveä uhkapeli, jossa ainoa, mitä voi toivoa voittavansa, on oman mielenterveyden ja hengen pelastamien. Ei se, että tulisi luomunaiseksi tai luomumieheksi kuin taikasauvan heilautuksena.

    Kyllä itsekin muistan omilta painajaisajoiltani miten eräs ihminen pohti: Ryhtyisinkö punkkariksi vai transseksuaaliksi?. Häntä piti sitten ns. valistaa että mistä tässä oikein on kyse. Jos ihminen aivan aikuisen oikeasti pohtii, että ryhtyisikö punkkariksi vai transseksuaaliksi, hänellä ei ole kaikki petuniat ruukussa.

    Jos hoitostandardeja höllätään yhtään tai portinvartijat poistetaan, se merkitsee paluuta vanhoihin huonoihin aikoihin - ja isoa määrää tragedioita. Se myös merkitsee hirveää backlashia meille, jotka olemme oman prosessimme jo käyneet läpi, integroituneet yhteiskuntaan ja haluamme vain elää omaa elämäämme.

    Ne hoitostandardit ovat olemassa potilaan oman oikeusturvan vuoksi. Ehkä juuri se, että Ria Cooper, "Britannian nuorin TS" sitten karsiutui pois prosessista ennen leikkausta, osoittaa että ne todella toimivat. Mutta olen samaa mieltä kuin blogi-isäntä, että kenellekään alaikäiselle ei pitäisi antaa hormoneja eikä päästää leikkaukseen. Juuri siksi, että teini-iän sukupuoli-identiteettihäiriöillä on taipumus hävitä itsestään ja siksi, että transsukupuolisuus voidaan luotettavasti diagnosoida vain aikuiselta.

    Toinen asia, mikä on täysin käsittämätöntä, on että miksi transaktivistit ovat nostaneet hirveän älämölön siitä että jotta sukupuoli voitaisiin juridisesti vaihtaa, täytyy potilaan olla hedelmätön. Hyvät hyssykät, hedelmättömyys on tämän prosessin luonnollinen seuraus! Puoli vuotta hormoneilla ja olet sen jälkeen yhtä hedelmätön kuin tiiliskivi. On käsitämätöntä, että siitä vedetään herne nenään. Itse elin koko RLT:ni väärillä (miehen) papereilla eikä se haitannut minua - se vain kehitti pokkaa ja tiettyä röyhkeyttä ja psykologista silmää, sillä eivät ihmiset oikeasti katso niitä papereita, he vain vilkaisevat. Siinä oli myös toinen pointti: jos olisi käynyt niin, että en olisikaan ollut aito TS, olisin voinut palata vanhaan elämääni selittämättä yhtään mitään. Kävin uusimassa dokumenttini ja vaihtamassa nimeni viralliseksi vasta leikkauksen jälkeen.

    Siksi hoitostandardeista ei saa tinkiä tippaakaan.

    VastaaPoista
  20. Kuten Wanha Ämmä kerkesikin jo toteamaan, tuo pakkosterilisaatiokitinä on aivan turhaa, sillä hormonihoidon seurauksena henkilöstä tulee aina steriili. Sillä ei ole mitään käytännön merkitystä, että onko se pykälä laissa vai ei.

    On vain ajan kysymys, milloin ko. suuntaus leviää tännekin, ellei ole jo levinnyt.

    Se on jo levinnyt tänne. Juuri tästä on Suomen itsemääräämisoikeus -älämölössä kyse.

    Mistä tuli vielä mieleen: mitä ajattelet "mies raskaana"-tapauksista? Näitä ilmestyy aina tasaisin väliajoin julkisuuteen.

    Ajattelen, että hohhoijaa. Kyseessä ei ole "oikea" mies, vaan biologinen nainen eli transmies. Typerää sosiaalipornoa, sensaatiohakuisuutta ja mediamässäilyä. Mies ei voi tulla raskaaksi, mutta transmies voi, koska transmies on biologinen nainen. Tämä tosin vaatii sen, että kyseiselle yksilölle ei ole tehty leikkauksia ja raskaaksi tullakseen hänen täytyy ensiksi olla käyttämättä hormonivalmisteita monta kuukautta. Hänen pitää myös olla poissa hormoneilta koko raskauden ja imetyksen ajan.

    VastaaPoista
  21. Minusta tuo vitsi "Mitä eroa on transsukupuolisella ja terroristilla? Terroristin kanssa voi neuvotella" on tosi osuva. Porukka osaa olla tosi itsepäistä ja kovapaista mitä tulee sukupuoliasioihin, jos niitä tulkitsee feministis-setalaisesta vinkkelistä.

    Tuo Magdaleenan äidin blogi on oikein hyvä esimerkki. Nainen on aivan vainoharhainen sukupuoliasioista ja laittaa kaikille mielenterveysammattilaisille hanttiin, kun he yrittävät saada hänet näkemään poikansa tilanteen vähän eri näkökulmasta. Samoin ottaa asiakseen valaista kaikkia siitä, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi ja niin edelleen, joillakin tytöillä on vahingossa penis yms.

    VastaaPoista
  22. Anonyymi, heitin kommenttisi roskikseen. Olen täysin kyllästynyt noihin sun "analyyseihisi", joissa tulkitset maailmaa ja ihmisiä tiukasti oman elämäsi perspektiivistä tajuamatta, että oman pienen maailmasi ulkopuolella on toisenlaista elämää.

    Menisit joskus ulos. Ja nimenomaan muualle kuin taidepiireihin.

    VastaaPoista
  23. Anonyymi, heitin toisenkin kommenttisi roskikseen. Olen täysin kyllästynyt myös uhriutumiseesi ja yrityksiisi kääntää henkilökohtaiset asiat toisia vastaan. Jätä tuollainen teinityttöripuli sinne minne se kuuluu eli teini-ikään ja kasva aikuiseksi. Seuraavasta tulee bännit.

    Saat kommentoida täällä, mutta kommentoinnin pitää koskea käsiteltävää aihetta. Siihen ei kuulu kaikenlaisten henkilökohtaisten asioiden puiminen.

    VastaaPoista
  24. Wanha Ämmä10.10.2016 11.56

    Tuosta sähläämisestä ja mutkien oikomisesta vielä:

    Tämä on prosessi, joka ei oikeastaan ikinä tule valmiiksi. Syystä että elämä itsessäänkään ei koskaan tule valmiiksi, ja koko ajan on uutta opittavaa ja omaksuttavaa. Ja vielä, vanhaa kulunutta vertausta siteeraten: Sukupuolenvaihdos ei ole formulakisa vaan romuralli. Se ei voita, joka tulee maaliin ensimmäisenä. Se voittaa, joka tulee maaliin ehjimpänä. Tämä tuntuu olevan monille TS:ille vaikea ymmärtää - ja wannabe-tapauksille mahdotonta. Ja kuitenkin tavoitteena pitäisi olla se, että leikkauksen jälkeen on mahdollisimman psyykkisesti ja sosiaalisesti ehjä, ei se että tekee koko jutun mahdollisimman nuorena mahdollisimman nopeasti.

    Totesin, että tässä prosessissa mutkissa oikominen on varma tapa hankkia itselleen ikävyyksiä. Tiedän erään MtoF:n, suomalaisen, joka teki oman muutoksensa muutama vuosi ennen omaani. Hän teki sen suunnilleen puolessa vuodessa täydestä miehestä post-opiksi. Lopputulos oli, että hän meinasi kilahtaa. Vaikka hän onkin aito TS, hän silti myönsi, että hän teki omansa liian nopeasti, eikä ehtinyt totuttautua kunnolla elämään naisena ja oppimaan jokapäiväisen elämän käytännön taitoja. Hän varoitti minua kiirehtimästä omassani. Tarinalla on onnellinen loppu: hän pääsi lopulta tasapainoon itsensä kanssa, kiinni työelämästä ja elää nykyään avioliitossa normimiehen kanssa.

    Tämä on yksi syy, miksi arkielämäkokeen minimipituus on yksi vuosi. Koska se kaikki on oppimista ja totuttelua. Tekipä muutoksen kumpaan suuntaan tahansa, siinä on valtava oppiminen uudesta sosiaalisesta sukupuolesta - on opittava vuoden aikana kaikki se, mitä cissukupuoliset oppivat omassa elämässään 20-50 vuoden aikana.

    Elämä ei lopu kahteenkymppiin. Eikä se lopu kolmeenkymppiin. Nuorilla TS:illä on liian usein hirveä paniikki, hirveä kiire ja hirveä hinku - kaikki pitää saada heti ja mahdollisimman pian ja ennenkuin ikää tulee. Ja silti lopputuloksena vuosien varrella on ollut valtava määrä tragedioita. Kun on kiirehditty ja on pidetty hoppua ja on pelätty, että elämä loppuu ennen 20. ikävuotta. Silti ne hoitostandardit ovat siellä ja ne ovat siellä meidän oman oikeusturvamme vuoksi. Ettei niitä tragedioita tulisi. On olemassa oikeastaan kolme tilannetta, jossa nopea muutos on hyväksyttävää, ja ne ovat 1) vakava suisidiaalisuus ja arkielämäkoe helpottaa 2) selkeä merkki intersukupuolisuudesta (kuten itselläni, enkä silti kiirehtinyt) ja 3) nopeasti etenevä fyysinen lähtökohtien heikkeneminen, kuten kaljuuntuminen, johon hormonit auttavat. Muussa tapauksessa mieluummin vetää RLT:n liian pitkäksi kuin liian lyhyeksi.

    Luin tuon Magdaleenan äidin blogin, ja minua suoraansanoen hirvitti. Olen melko varma, että Magdaleenalla dysforia hellittää hänen tullessaan teini-ikään, ja hänestä kasvaa normihetero poika. Tietekin primääri-TS:iä on olemassa, mutta ne ovat harvinaisia, ja maailmassa on paljon transsukupuolisuuden kaltaisia tiloja, jotka kuitenkaan eivät ole transsukupuolisuutta vaan jotain muuta. Äiti tekee tässä kyllä hirveän karhunpalveluksen lapselle.

    VastaaPoista
  25. Wanha Ämmä10.10.2016 12.21

    Näyttäisi siltä, että nuo tapaukset Nita-Minttu, Karma Kuu, Juudas, Sora Susi ja Sade vahvistaisivat sen toteamuksen, että jos TS:n uusi nimi on jokin tavallinen ja sellainen, mikä on yleinen hänen omassa ikäluokassaan, niin hän todennäköisesti on täysipäinen; jos se on taas jokin outo tai erikoinen, hän todennäköisesti on pahasti sekaisin. Kaupan päälle kaikki heistä ovat ryhtyneet muutokseen parinkympin molemmin puolin ja alle 25 ikäisinä. Eli on lähdetty prosessiin laihoin eväin ja tajuamatta, mistä tässä on kyse, ja puutteellisella itsetutkiskelulla. Eikä ole ymmärretty, että se paha olo sisällä voi johtua aivan jostain muusta kuin sukupuolidysforiasta.

    Minua oudoksuttaa käsite "muunsukupuolinen". Eikö kaikille normaalijärjellä varustetuille ihmisille ole aika selvää, että sukupuolia on täsmälleen kaksi, koiras (joka tuottaa paljon pieniä sukusoluja) ja naaras (joka tuottaa vähän isoja sukusoluja) ja kaikki poikkeamat tästä säännöstä ovat patologisia tiloja? Niille transsukupuolisille, joilla kaupan päälle on pohjalla vielä ollut jokin fyysinen tai somaattinen sukupuolinen poikkeavuus, kuten itselläni Klinefelter-mosaikismi, tuon tiedostaminen on ollut kertakaikkisen tuskallista. Silti se on tosiasia.

    Itse poikkeavuutena en kertakaikkiaan ymmärrä miksi joku haluaisi olla "muunsukupuolinen", siis jotain muuta kuin mies tai nainen, enkä itse lähtenyt omaan muutokseeni ollakseni "muunsukupuolinen" vaan siksi, etten kertakaikkiaan kyennyt elämään enää miehenä ja naisena eläminen tuntui luonnolliselta ja helpottavalta. Mutta meitä on tosiaan joka lähtöön.

    VastaaPoista
  26. Niinpä niin.
    Sellainen jännä juttu kuin terve järki näyttäisi olevan katoava luonnonvara nykymaailmassa.

    Minäkin luin Magdaleenan blogin kokonaan läpi. Se sai minut vääntelehtimään ja olen nyt tässä pari päivää tutustunut pieleenmenneisiin transtapauksiin. Pitää tästä kirjoittaa lähiaikoina.

    VastaaPoista
  27. Magdaleenan tapauksessa on erityisen hälyttävää, että hän ei ole äitinsä biologinen lapsi. Hän on huostaanotettu lapsi ja sijoitettu tähän perheeseen. Hän oli pienenä tosi sulkeutunut ja puheen oppiminen ei sujunut normaalisti.

    Tässä kohtaa pitäisi kaikilla hälytyskellot soida.

    VastaaPoista
  28. No huhu. Sametin kertomus ja Wanhan Ämmän kommentit vetää mietteliääksi.

    Toivottavasti joskus tulevaisuudessa biotekniikalla transihminen voidaan todella muuttaa 100 % vastakkaiseen sukupuoleen turvallisesti.

    Tuohon Magdaleenaan juttuun kyynisempi voisi todeta, että kerrankos vanhemmat nyt uhraavat lapsensa omalle ideologialle.

    Mutta oikeasti, transsukupuolisuus vaikuttaa sen verran raskaalta prosessilta että miksei Magdaleena voisi elää lapsuttaan poikana joka käyttäytyy tyttömäisesti ja tekee tyttöjen juttuja? Tai siis: tomboythan ovat jo sosiaalisesti hyväksytty ilmiö ja kyllä feminiiminenkin tyttöjen juttuja tekevä ja koristeellisesti pukeutuva poikakin selviää nykyaikana jos on rakastavat vanhemmat ja käy sen verran hyvä tuurii ettei törmää koulukiusaajiin.

    VastaaPoista
  29. Kävin Magdaleenan äidin blogissa antamassa vinkin täällä käydystä keskustelusta. Muori oli sitä mieltä, että ihmisen täytyy olla psyykkisesti todella pahoinvoiva kyetäkseen kritisoimaan hänen kasvatusmetodejaan. Samalla hän selvensi kantaansa sanomalla, että toimivan peniksen amputointi ja vaginan rakentaminen sen tilalle on ihan naurettavan riskitön pikkujuttu ja että suurin ongelma transtytön/naisen koko elämässä on se mitä päälleen laittaisi. Sinä olet itse transmiehenä kuulemma transtytöille kateellinen ja katkera pelkästään heidän sukuelinleikkauksensa vaivattomuuden takia mutta kateutesi haihtuisi savuna ilmaan jos vain tietäisit, kuinka stressaavia vaatetusasiat voivat heille olla!

    Magdaleenan äiti ei omasta mielestään myöskään ole Transtukipisteen aivopesemä, vaan hän kaipaa pelkästään sellaista kritiikitöntä kuuntelijaa, jonka on Transtukipisteestä saanut. Kritiikkihän tekee Magdaleenan äidin ainoastaan vainoharhaiseksi, mikä onkin jo todistettu.

    Magdaleenan äiti on lisäksi mm. sitä mieltä, ettei sukupuoli ole kiinni sukupuolielimistä ja kromosomeista vaan siitä, että tykkääkö pukeutua pinkkiin vai siniseen väriin tai tykkääkö autoista. Siis ihan oikeasti.

    Alkaisiko Magdaleenan pikku hiljaa olla jo aika siirtyä uuteen sijaisperheeseen?

    VastaaPoista
  30. Allaspalo:
    Magdaleenan äiti totesi jossain, että mitä lapsi ajattelisi, jos hän alkaisi nyt yhtäkkiä puhua, että poikansa ei olekaan tyttö. Eli toisinsanoen, senkus uhrataan lapsi, koska äiti ei voi enää perääntyä menettämättä kasvojaan, kun on tullut selitettyä kyliä myöten ummet ja lammet peniksellisistä tytöistä.

    Ukkeli:
    Voi pyhä Jeesus Kristus. Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät. Miten voikin ihminen olla kuutamolla? Samaa mieltä siitä, että uutta sijaisperhettä kehiin vaan.

    VastaaPoista
  31. Asia on hyvin yksinkertainen. Magdalena potee sijaisperheissä kasvavien ulkopuolisuuden tunnetta ja tekee kaikkensa kuuluakseen joukkoon. Tässä tapauksessa hän tekee sen yrittämällä olla yksi tytöistä. Trauman manifestaatio.

    VastaaPoista
  32. Wanha Ämmä11.10.2016 19.17

    Transsukupuolisuuden hoito ja hoitostandardit ovat hirveää tasapainottelua ruton ja koleran välillä. Tarkoituksena on, että ne ovat riittävän tiukat että mahdollisimman moni epäaito wannabe-TS karsiutuu pois ja että ne ovat riittävän väljät että kaikki aidot TS:t pääsevät hoitoon. Tämä on asia, joka tuntuu transaktivisteille olevan vaikea ymmärtää.

    Aina, kun kuulen että joku TS-kandidaatti on joko karsiutunut pois hoidosta tai keskeyttänyt ne omasta tahdostaan, olen hiljaa tyytyväinen. En vahingonilosta vaan siksi, että nyt järjestelmä on toiminut eli sellainen ihminen, joka ei hyödy hoidoista, ohjataan jonkun toisen hoidon tai terapian piiriin. Ja ennkaikkea olen onnellinen hänen puolestaan: hänen ei tarvitse käydä läpi sitä lihamyllyä jonka minä ja blogi-isäntämme ovat käyneet läpi, vaan hänelle riittää vähempi.

    Britanniassa vuoden 2004 tutkimuksissa todettiin, että noin 20% TS:istä katuu prosessiaan. Tämä on merkki siitä, että siellä seula on ollut liian löysä. Todennäköisesti tässä on ollut iso joukko ennen Standards of Caren luomista (1979) hoidettuja. Britanniassa Standards of Care otettiin käyttöön 1987. Tätä ennen on varmasti ollut iso joukko post-op katujia. Mitä vähemmän post-op katujia, sitä paremmin systeemi toimii.

    Siksi olen onnellinen "Britannian nuorimman TS:n", Ria Cooperin, jutusta: hän keskeytti oman prosessinsa vielä siinä vaiheessa kun mitään peruuttamatonta ei oltu tehty. Hänellä oli rohkeutta etsiä apua ja hakeutua hoitojärjestelmän piiriin, tutkituttaa että onko kyseessä se pahin eli transsukupuolisuus, kokeilla hormoneja ja arkielämäkoetta - ja sitten ymmärtää, että kyse ei olekaan transsukupuolisuudesta. Hän keskeytti itse: järjestelmä toimi juuri niinkuin sen pitääkin. Hän selviää helpommalla. Minä kunnioitan häntä. Sekaisin hän toki on ja hän joutuu itse sorttaamaan sen matolaatikkonsa, mutta hän samalla löysi itsensä: hän on hyvin feminiininen homo. Eikä siinä ole mitään pahaa.

    Se, missä _on_ pahaa, on se, että ketään aletaan painostamaan tähän prosessiin tai puhumaan ympäri että "kyllä sinä olet TS, mene jo leikkaukseen". Siinä on mahdollisuus saada niin paha vahinko aikaan ettei tosikaan. Siksi tuo Magdaleenan äidin juttu todella hirvittää. Voihan toki olla, että Magdaleena on aito primääri-TS. Mutta voi myös olla, että hänen dysforiansa häviää ajan myötä. Siksi on väärin tyrkyttää hänelle mitään identiteettiä.

    VastaaPoista
  33. Minäkin kävin uteliaisuudesta lukaisemassa tuota Magdaleenan äidin blogia. Kirjoitusten kommentit olivat jotain aivan uskomatonta: "Tukea sinulle taistelussasi!", "Kamalaa, kun ihmisten asenteet ovat niin vanhoillisia, byää", "Tarvittaisiin avarakatseisempia ammattilaisia".

    Tukea sinulle taistelussasi = uhriutumista, kun paha, paha maailma ei olekaan samaa mieltä?
    Kamalaa, kun ihmisten asenteet ovat niin vanhoillisia, byää = järjen puhuminen on väärin, nythän on uusi uljas maailma ja uudet asenteet?
    Tarvittaisiin avarakatseisempia ammattilaisia = kaikkea hullua normaalina pitäviä?

    Pelottavammaksi tuon tekee se, että kommentoijat ovat tavallisia ihmisiä.

    VastaaPoista
  34. Wanha Ämmä11.10.2016 22.31

    Lisään vielä, että jos tutkittava ei kestä henkisesti tutkimuksia HUSissa tai TAYSissa, hän todennäköisesti ei selviä arkielämäkokeesta eikä myöskään sukupuolenvaihdoksesta ehjin nahoin. Tämä siksi, että kolhuja tässä prosessissa tulee varmasti, eikä vain kolhuja vaan oikein kunnon ruhjeita. Niin henkisiä, sosiaalisia kuin psyykkisiäkin.

    Sukupuolenvaihdos ratkaisee täsmälleen yhden ongelman, ja se on kehon ja psyyken ristiriita ja se parantaa sukupuolidysforian. Se ei ratkaise mitään muuta. Se ei ratkaise masennusta, ei ahdistusta, ei sivudiagnooseja eikä muita psyyken ongelmia. Ne on ratkaistava erikseen. Parhaimmin tästä prosessista selviävät ne, jotka ovat suunnilleen kunnossa ja tolkuissaan jo ennen RLT:hen ryhtymistä.

    Hormonien aloittaminen on tärkeä merkkipaalu. Jos tuntuu siltä, etteivät ne sovi, niin se on merkki että keskeytä koko juttu välittömästi ja etsi jokin muu selitys sukupuoli-identiteettikriisillesi. Hormonien psyykkiset vaikutukset ovat voimakkaat ja ne tuntuvat aidolle TS:lle miellyttävinä. Kaikille muille ne tuntuvat epämiellyttäviltä, ahdistavilta ja ikäviltä. Ria Cooper luopui prosessistaan juuri tämän takia, hän koki hormonien vaikutuksen kamalana. Jos hormonit tuntuvat pahalta, se on varma merkki ettet ole TS vaan kyse on jostain muusta.

    Tietenkin tutkimukset ovat kovia, rankkoja ja ahdistavia. Niin niiden kuuluukin olla. Jos tutkittava ei selviä niistä, on kyseenalaista, onko hän TS lainkaan, ja tällöin systeemi on toiminut juuri kuten pitääkin - tällöin on aika pohtia jotain muuta taudinkuvaa ja muuta ratkaisua.

    VastaaPoista
  35. Wanha Ämmä12.10.2016 0.01

    Niistä tragedioista. Transsukupuolisuuden hoitostandardien tarkoitus on estää tämänkaltaiset tragediat: http://www.kentonline.co.uk/canterbury/news/exotic-transsexual-angels-tragic-death-27289/ Näitä tapahtui Suomessa 1980-luvulla neljä. Yhden heistä tiedän henkilökohtaisesti.

    VastaaPoista
  36. Anonyymi, heitin kommenttisi roskikseen. Syynä alatyylinen kielenkäyttö.

    VastaaPoista
  37. Tuntuu että näitä leikkauksia kauhistelevat unohtaa kokonaan sen yleisemmän kosmeettisen kirurgian, siinäkin elävää kudosta leikellään ja kuoleman riski. Väittäisin et paljon yleisempää on ja yleistyy jatkuvasti, ostakaa uudet tissit! Jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kosmeettisen kirurgian tavoite todellakin on parantaa potilaan ulkonäköä: korjata huuli- ja suulakihalkioita, palaneita tai murskaantuneita kasvoja; tiivistäen ettei potilas näyttäisi pahalta. Kosmeettista kirurgiaa voi tietysti riittävällä rahalla ostaa sitä tarvitsematta, kuten testosteronia voi ostaa sitä tarvitsematta; molemmissa tapauksissa kyse on lääketieteen väärinkäytöstä, jonka tavoite on pyrkiä maksimoimaan omaa sukupuoltaan parhaiten edustavia lisääntymisominaisuuksia. Naiset haluavat suurempia rintoja, miehet suurempia lihaksia ja pidempää penistä jne., yrittäen korostaa omia sukupuoliominaisuuksiaan mahdollisimman suurissa määrin.

      Joten mitä tekemistä tällä on transsukupuolisuuden kanssa?

      Poista
  38. Kevlar - asfaltin läpi kasvava rikkaruoho17.10.2016 22.24

    Olen käsittänyt, että tuossa itsemääräämisoikeuskeskustelussa tavoitteena on voida vaihtaa nimi, sotu ja juridinen sukupuoli ilman tutkimuksia, eikä suinkaan päästä leikkauksiin suoraan. Jos jotain peruuttamatonta tehdään on minustakin hyvä varmistaa että ihminen on järjissään. Ehkä vähempikin tutkiminen kyllä riittäisi kuin nykyään.

    Itselleni leikkaukset olivat juurikin huviretki ainakin verrattuna moniin muihin juttuihin mitä elämässäni on tapahtunut. Torstaina poistettiin tissit, maanantaina olin töissä ja viikon päästä vaihdoin autonrenkaat. Kohdun ja munasarjojen poiston jälkeinen lievä kipu oli verrattavissa ehkä siihen että olisi syönyt vähän liikaa papuja. Ja lopputuloskin julkisella puolella oli kiitettävä. Että näinkin se voi mennä.

    Ihmisten mielenterveyden ruotiminen nimen ja kasvojen perusteella hänen elänhistoriaansa tuntematta on ongellmallista. Jos on kunnollisia argumentteja, miksi on tarpeen mennä henkilökohtaisuuksiin? Joistain edellä olevista transihmisten kommenteista tulee mieleen, voiko kyseessä olla katkeruus siitä, että oma prosessi on ollut tavalla tai toisella vaikeampi kuin jonkun muun.

    Biologiaa opiskelleena olen täysin tietoinen siitä että mulla on eedelleen muun muassa kaksi X-kromosomia, vähän erilainen luusto kuin keskivertomiehellä, ja tuskin annan tehdä ulkoisille sukuelimilleni mitään. Jos joku sen takia haluaa määritellä minut naiseksi niin fine, se on hänen oma asiansa. Olen tyytyväinen itseeni tällaisena ja minulle on ihan sama olenko jonkun muun mielestä mies, nainen, teletappi vai lanttu.

    VastaaPoista
  39. Olen käsittänyt, että tuossa itsemääräämisoikeuskeskustelussa tavoitteena on voida vaihtaa nimi, sotu ja juridinen sukupuoli ilman tutkimuksia, eikä suinkaan päästä leikkauksiin suoraan.

    Eli voida vaihtaa juridinen sukupuoli ilman, että on käynyt missään transhoidoissa? Näin olen käsittänyt ja tässähän ei ole mitään järkeä. Olen käsittänyt myös, että samat tyypit, ketkä vaativat itsemääräämisoikeutta, vaativat myös transhoitojen "vapauttamista" eli että niihin pitäisi halutessaan pystyä marssimaan suoraan ilman mitään tutkimuksia.

    Että näinkin se voi mennä.

    En sitä kiellä. Tiedän paljon onnistuneita transtapauksia. Pointtini on se, että tämä ei ole koko totuus . En ole koskaan ollut katkera siitä, että jonkun muun prosessi on mennyt "paremmin", vaan yritän varoittaa siitä, että sukupuolenvaihdos ei suju taikasauvan heilautuksella. Tässä on oikeita, vakavia riskejä, jotka täytyy ymmärtää. Epäonnistuneita transtapauksia kovasti yritetään lakaista maan alle.

    Jos joku sen takia haluaa määritellä minut naiseksi niin fine, se on hänen oma asiansa.

    Se, että tunnustamme biologisen sukupuolen kiistattoman muuttumattomuuden, ei ole sama asia kuin kiistää jonkun sukupuoli-identiteetti. Eikä se ole sama asia kuin sukupuolenvaihdoksen vastustaminen. Minun tarkoitukseni on ainoastaan alleviivata biologisen sukupuolen ehdotonta kaksijakoisuutta ja muuttumattomuutta, mutta ihmisten erilaisten sukupuoli-identiteettien vääryydestä tai olemassaolemattomuudesta en ole sanonut mitään. Sosiaalinen sukupuoli ja sisäinen sukupuoli-identiteetti ovat eri asia kuin biologinen sukupuoli (joka on muuttumaton tosiasia).

    Se, että tunnustamme biologisen sukupuolen olemassaolon ja muuttumattomuuden, ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi kunnioittaa toisten siitä poikkeavaa sukupuoli-identiteettiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Eli voida vaihtaa juridinen sukupuoli ilman, että on käynyt missään transhoidoissa? Näin olen käsittänyt ja tässähän ei ole mitään järkeä."

      Juuri näin. Miksi ei? Säästäisi paljon turhaa byrokratiaa eikä mitään peruuttamatonta tapahdu. Siitä olen samaa mieltä, että ennen leikkauksia ja hormonioitoja pitää olla jonkinlaiset tutkimukset.

      En ole itse törmännyt siihen että leikkauksiin liittyviä ongelmia ja komplikaatioita mitenkään piiloteltaisiin. Kyllä niistä on keskusteltu ihan avoimesti, ja luulen että suurmmalle osalle ihmisistä on aika itsestään selvää että leikkauksiin ja nukutukseen liittyy aina riskejä, kipua, epämukavuutta, verta ja suolenpätkiä ilman että sitä erityisesti al leviivataan.

      Biologisessa sukupuolessakin on monta tasoa. Sukupuolikromosomit jotka eivät tietenkään miksikään muutu. Sukupuolihormonit, niihin voidaan vaikuttaa poistamalla sukurauhaset ja käyttämällä hormonivalmisteita. Ulkoiset sukupuolituntomerkit, niihin voidaan vaikuttaa huomattavasti hormoneilla ja leikkauksilla.

      Ilman muuta biologinen sukupuoli on olemassa, ei se ole pelkkä sosiaalinen konstruktio kuten jotkut väittävät. Toisaalta sukupuolten välisiä eroja myös liioitellaan ja yleistetään. Transsukupuolisuudessakin voi olla kyse biologiasta, siitä että aivot muistuttavat enemmän sen sukupuolen aivoja johon kokee kuuluvansa.

      Minäkään en ymmärrä muunsukupuolisuutta. Mutta se etten minä tai sinä jotain ilmiötä ymmärrä, ei tarkoita etteikö se olisi olemassa.

      Poista
  40. Juuri näin. Miksi ei? Säästäisi paljon turhaa byrokratiaa eikä mitään peruuttamatonta tapahdu.

    Miksi kenenkään pitäisi saada vaihtaa virallisissa dokumenteissa itsensä joksikin sellaiseksi, mitä ei edusta fyysisesti? Miten tämä voi olla kenenkään mielestä hyvä idea?

    En ole itse törmännyt siihen että leikkauksiin liittyviä ongelmia ja komplikaatioita mitenkään piiloteltaisiin.

    Minusta on ihan ilmiselvää, että mitään tasapainoista kaikki näkökohdat huomioonottavaa keskustelua ei ole tällä hetkellä olemassa. Jengi on aika nopeasti sanomassa, että "yksittäistapaus", "ei ole oikeasti trans" tai "vihapuhetta" tai jotain sinne päin. Et voi edes puolella sanalla kritisoida mitään transsukupuolisuuteen liittyviä juttuja ilman, että joku vetää herneet nenukkiin. Jos henkilö on saanut päähänsä, että on trans tai muunsukupuolinen, niin kaikkien pitäisi vaan alkaa kritiikittömästi tsempata. Keskustelu on myös voimakkaan polarisoitunutta tyyliin "olet meidän puolella tai olet meitä vastaan" ikäänkuin mitään harmaata aluetta ei olisi olemassakaan. Esimerkiksi minua on sanottu trolliksi, homovihaajaksi ja transvihaajaksi, paskanpuhujaksi ja olen nähnyt, miten jengi on kieltäytynyt edes lukemasta tekstejäni, kun "hirveetä paskaa se vaan on". Ja tarkoitan tällä yleistä yhteiskunnallista keskustelua, en esimerkiksi transpiirien sisäpiirikeskusteluita (esimerkiksi näkemilläni transfoorumeilla oli pääsääntöisesti porukalla jalat maassa erityisesti leikkausten suhteen). Minusta tuo Magdaleenan tapaus ja se, miten siellä tähän blogiin reagoitiin on oikein hyvä esimerkki siitä, että keskustelu ei todellakaan ole avointa. Siellä todettiin, että kritisoijat ovat vain kateellisia.

    Mutta se etten minä tai sinä jotain ilmiötä ymmärrä, ei tarkoita etteikö se olisi olemassa.

    Tässä blogissa ei ole koskaan sanottu, etteikö ihmisten kokemus olisi todellista. Se, mitä minä yritän sanoa, on se, että ihmisten kokemusten kritiikitön tukeminen on vaarallista ja se voi johtaa vakaviin seurauksiin. Tästä on kansainvälisiä ennakkotapauksia. Transsukupuolisuus ei ole itsestäänselvä asia ja vääristynyt sukupuolikokemus saattaa olla oire jostain muusta häiriöstä.

    Menepä nykyisessä keskusteluilmapiirissä sanomaan, että sukupuolia on vain kaksi. Watch the shitstorm unfold... En tiedä, seurasitko PS-Nuorten sukupuolikampanjan aiheuttamaa reaktiota, mutta se on hyvä esimerkki siitä, että mitä tarkoitan.

    VastaaPoista
  41. "Miksi kenenkään pitäisi saada vaihtaa virallisissa dokumenteissa itsensä joksikin sellaiseksi, mitä ei edusta fyysisesti? Miten tämä voi olla kenenkään mielestä hyvä idea?"
    Veikkaan, että ehkä he, jotka eivät voi käyttää hormoneita terveydellisistä syistä tämä olisi ihan jees juttu? Mut joo varmasti tuosta muutoksesta voi innostua joku hyypiö, joka pitää transsukupuolisuutta muodikkaana.

    Tää blogi on juurikin siitä hyvä, että on paikka, jossa voi kriittisesti keskustella ja ennen kaikkea asiallisesti. Saisipa tän asennoitumisen copy pastettua Magdaleenankin blogiin. Ehkä ymmärtäisi kasvattaa lapsensa lapsena eikä vääntää tiettyyn muottiin, koska nyt itse on varma lapsensa identiteetistä.

    Mitä mieltä tästä opetushallinnon uudesta suunnitelmasta? Vai tuleeko siitä aiheesta erillinen merkintä, jos on tullakseen.

    VastaaPoista
  42. Veikkaan, että ehkä he, jotka eivät voi käyttää hormoneita terveydellisistä syistä tämä olisi ihan jees juttu?

    Hmm.
    Nykyisessä laissahan saa vaihtaa nimensä vastakkaisen sukupuolen nimeksi saatuaan transklinikalta transsukupuolisuusdiagnoosin. Siihen ei vaadita hormoneja eikä leikkauksia. Nykyinen systeemi on minusta hyvä ja sitä ei tarvitse muuttaa.

    Tää blogi on juurikin siitä hyvä, että on paikka, jossa voi kriittisesti keskustella ja ennen kaikkea asiallisesti.

    Hyvä jos koet niin. Se oli juuri blogin alkuperäinen tarkoitus.

    Mitä mieltä tästä opetushallinnon uudesta suunnitelmasta?

    Lyhyesti: täysin turha. Uutisten kommenteissa oli minusta hyvä pointteja ja niissä tiivistyy kaikki oleellinen. Voin kirjoittaa siitä merkinnän, mutta en ehdi hetkeen. Olen juuri Thaimaassa ja olen sellaisessa tilanteessa, että on aika hektistä.

    VastaaPoista

Kommenteissa on sallittua repiä asioita kappaleiksi, esittää kärkkäitä mielipiteitä, kysellä ns. tyhmiä tai hyvinkin henkilökohtaisia juttuja. Kommenteissa saa myös suuttua ja minusta saa olla sitä mieltä, että olen täysi kusipää. Kommenttiosastolla on kuitenkin kiellettyä heittäytyä alakoululaiseksi tai raivopäiseksi apinaksi. Tämä on asiablogi eli pidetään keskustelu asiallisena. Mikäli olet sitä mieltä, että olen täysi kusipää, niin sinulla tulee kommentissasi olla jotain muutakin sanottavaa. Huutelu ei hyödytä mitään muuta kuin huutelijan huutelun halua. Kommenteissa on lisäksi syytä välttää kiroilua ja muuta alatyylistä kielenkäyttöä ja turhaa provokaatiota. Siitä, että mikä on loppupeleissä asiallista ja mikä ei, päätän minä. Trollaajat ja perseilijät saavat matkalipun banaanisaarille.