maanantai 4. heinäkuuta 2016

Jazz Jennings ja transsukupuolisuuden kritiikki

Olen viime viikon ajan tutustunut tapaukseen Jazz Jennings ja kirjoitan nyt ajatuksista, joita minussa on herännyt.

Jazz Jennings on tällä hetkellä maailman transyhteisössä iso juttu. Hän on yhdysvaltalainen teini (synt. 2000), joka on yksi kaikkien aikojen nuorimmista julkisuudessa olleista transsukupuolisista ihmisistä. Jazz syntyi poikana ja aloitti sukupuolenvaihdoksen tytöksi jo esiteini-iässä. Jazzin sukupuoli-identiteettiongelmat alkoivat jo vauvaiässä ja hänen vanhempansa kuvaavat, että hän oli aivan alusta asti räikeästi erilainen kuin muut pojat ja siitä lähtien, kun Jazz oppi puhumaan, hän sanoi olevansa tyttö. Jazzilla diagnosoitiin sukupuolidysforia hänen ollessaan 4-vuotias. Hän on elänyt tyttönä esikouluiästä saakka. Jazz on ollut julkisuudessa kuusivuotiaasta saakka. Hän esiintyi useissa televisio-ohjelmissa ja hänellä on oma Youtube-kanava, missä hän puhuu transasioista. Jazzin vanhemmat perustivat translapsia avustavan järjestön vuonna 2007 ja vuonna 2013 Jazz julkaisi transsukupuolisuudesta kertovan lastenkirjan. Vuonna 2015 alkoi Yhdysvalloissa Jazzista kertova realitysarja I am Jazz. Jazz on ollut transaktivisti hyvin nuoresta iästä lähtien. Tällä hetkellä (4.7.2016) Jazz on 15-vuotias.

Ihmiset ovat maalailleet Jazzista hyvin positiivista kuvaa ja moni onkin sanonut, että Jazz on heille suuri inspiraatio ja kuvannut, että Jazz on aina vahva, iloinen ja positiivinen riippumatta kaikesta siitä kritiikistä ja vihapuheesta, mitä hän on saanut osakseen. Jazzin haastatteluista, hänen Youtube-videoistaan ja hänestä kertovasta realitysarjasta kuitenkin voi nähdä kaiken tämän taakse. Jazzilla ei ilmiselvästi ole asiat ihan niin hyvin kuin hänestä voisi päältäpäin kuvitella.

Jazz on hyvin epävarma itsestään, paljon epävarmempi kuin hänen samanikäiset ystävänsä. Hän on jatkuvasti korostetun tietoinen transsukupuolisuudestaan ja ylitulkitsee muiden ihmisten käytöstä ja reaktioita ajatellen, että kaikki negatiivinen tai mahdollisesti negatiivinen johtuu siitä, että hän on transsukupuolinen. Jazz on lievästi vainoharhainen ja näkee negatiivista myös siellä, missä sitä ei voida selvästi todentaa ja ajattelee kaiken johtuvan hänen transsukupuolisuudestaan. Esimerkiksi hän ja hänen naispuoliset ystävänsä halusivat järjestää sosiaalista toimintaa ja kutsuivat mukaan poikia. Vain kaksi poikaa saapui paikalle ja Jazz on heti sitä mieltä, että pojat eivät tulleet, koska he eivät halunneet olla samassa tilassa Jazzin kanssa, koska Jazz on transsukupuolinen. Jazz myöntää sekä realitysarjassa että Youtube-kanavallaan, että hänellä ei ole paljoa kavereita ja hän ei koulussa puhu juuri kellekään. Koulussa ruokatunnilla hän menee vessaan syömään. Hänen ystävänsä sanovat hänelle useaan otteeseen, että hän on yksinkertaisesti ihan liian ujo ja hänen pitäisi vaan rohkeasti puhua ihmisille ja mennä oma-aloitteisesti mukaan. Jazzin ystävät myös sanovat haastattelussa, että eivät olisi ikinä arvanneet Jazzin olevan transsukupuolinen, jos hän ei olisi itse kertonut heille. Jazz siis voisi halutessaan kadota tyttöjen sekaan ja olla ihan tavallinen teinityttö.

Jazz on ollut pariin otteeseen elämässään syvästi masentunut ja hänellä on ollut itsemurha-ajatuksia. Hänen äitinsä sanoo, että pelkää tosissaan Jazzin tekevän itselleen jotain pahaa ja on järjestänyt Jazzille terapeutin. Jazz käy säännöllisesti terapiassa ja käyttää masennuslääkkeitä. Jazzin isosisko sanoo, että Jazz on ollut jossain määrin masentunut siitä lähtien, kun oppi puhumaan.

Jazz on saanut todella kovaa kritiikkiä osakseen. Esimerkiksi hänen Youtube-videoissaan on todella härskejä kommentteja, joissa häntä haukutaan kirjavilla nimityksillä tai hänelle toivotaan tai uhataan tehdä ruumiillista vahinkoa. Tällaiset kommentit ovat rajuja aikuisellekin, saati sitten teinille. Ne eivät voi olla jättämättä jälkeä Jazziin. Jazzin monet oireet ja hänen ja hänen perheensa monet ajatukset kuitenkin pätevät todella moniin transsukupuolisiin, myös niihin, ketkä eivät ole koskaan olleet millään tavalla julkisuudessa eivätkä siten ole saaneet osakseen tällaista laajaa vastustusta. Haluan siksi nostaa tähän joitakin asioita siitä huolimatta, että Jazzia on häiriköity rajusti millä tahansa mittarilla.

Jazzin vanhemmat sanovat haastatteluissa, että heitä on paljon kritisoitu siitä, että miksi he ovat tukeneet näin nuorta lasta hänen tyttöfantasioissaan ja miksi he ovat sallineet lapsen aloittaa sukupuolenvaihdoshoidot. Sukupuolidysforia ei ilmene tai etene kaikilla siitä kärsivillä samalla tavalla ja myös intensiteetti vaihtelee. Jazz on hyvä esimerkki sellaisesta tapauksesta, jolla sukupuoliristiriita ilmenee hyvin nuorena ja hyvin vahvana. Tällainen tapaus on hyvin hankala kaikilla mahdollisilla tavoilla ja olemassa on vain huonoja ratkaisuja. Pakottamalla Jazz elämään poikana pahennetaan hänen sukupuoli-identiteettiongelmiaan ja ne todennäköisesti tulisivat johtamaan syvään masennuskuiluun ja itsemurhaan varhaisella iällä. Aloittamalla sukupuolenvaihdos otetaan paha riski, sillä on mahdollista, että teini-iän jälkeen Jazz katuu ja haluaakin olla mies. Katumistapauksia on ollut ennenkin, esimerkiksi kuuluisa Ria Cooper. Vanhemmat ovat siis erittäin vaikeassa asemassa ja heillä ei ole juurikaan keinoja tehdä mitään. Haastatteluissa Jazzin vanhemmat sanovat, että he pelkäsivät Jazzin masennusta ja itsetuhoisuutta ja näkivät, että sukupuolenvaihdos tytöksi oli ainoa tapa pelastaa Jazz itsemurhalta. He sanovat, että lopulta haluavat vain Jazzin olevan onnellinen, kaikki muu on toissijaista. Itse olen sitä mieltä, että Jazzin vanhempia on hankala mennä kritisoimaan, sillä he ovat ihan oikeasti todella pahassa paikassa ja vaikeassa asemassa. He varmasti tuntevat lapsensa kaikkein parhaiten, joten en itse tuomitse heitä mistään. Jazz ei ole ainoa tällainen tapaus. Youtubessa on dokumentti brittiläisestä mallintöitä tekevästä transsukupuolisesta tytöstä Jackie Greenistä, jolla diagnosoitiin sukupuolidysforia 5-vuotiaana ja joka meni leikkaukseen 16-vuotiaana. Myös Jackiella oli hyvin voimakas sukupuolidysforia, joka johti niin vaikeaan masennukseen, että Jackie yritti itsemurhaa peräti seitsemän kertaa. Hänen äitinsä tosissaan pelkäsi hänen puolestaan, eikä nähnyt muuta ratkaisua kuin lennättää Jackie leikkaukseen Thaimaahan (missä ei ole leikkauksille ikärajoja toisinkuin Euroopassa).

Transsukupuolisuus on todella vaikea tila niin sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti kuin lääketieteellisestikin ja siihen ei ole helppoja ratkaisuja. Niin vahvana ja niin nuorena kuin Jazzilla ja Jackiella se on on erityisen vaikea ja tällaisten lasten vanhemmilla on keinot todella vähissä. Pakottaminen elämään siinä sukupuolessa, mihin henkilö on syntynyt, ei yksinkertaisesti toimi ja vain pahentaa tilannetta. Jackie yritti itsemurhaa seitsemän kertaa ennen kuin 16-vuotiaana pääsi leikkaukseen. Sukupuolenvaihdoshoidot taas ovat peruuttamattomia, hyvin kalliita ja hengenvaarallisia. Edes transsukupuolisuuden diagnosoiminen ei ole ihan yksinkertaista ja meillä on ennakkotapauksia vääristä diagnooseista, jotka ovat yhtälailla katasrofaalisia. Kehodysforia ei välttämättä johdu transsukupuolisuudesta, vaan sen voi aiheuttaa joku muu häiriö. Tällaisen henkilön hoitaminen sukupuolenvaihdoksella voi olla katastrofaalista. Kuinka sitten erotella jyvät akanoista?

On varsin selvää, että kehodysforiasta kärsivien ihmisten hoitoa pitäisi huomattavasti kehittää ja koko kehodysforian ymmärtämistä ilmiönä huomattavasti syventää ja meidän tulee ymmärtää ilmiön kaikki puolet. LGBT-liike ei tee asiaa tällä hetkellä yhtään helpommaksi. LGBT-liikkeellä on huomattavaa yhteiskunnallista valtaa ja se kykenee vaikuttamaan vahvasti mediaan, yleiseen mielipiteeseen kuin lainsäädäntöelimiinkin. LGBT-liike lähinnä lobbaa transsukupuolisuuden ”hyväksymistä” ja pyrkii ampumaan kaiken kritiikin alas vihapuheena, fobiana tai syrjintänä. Suomessa transaktivistit ovat ajaneet ns. itsemääräämisoikeutta eli kenen tahansa pitäisi pystyä milloin tahansa vaihtamaan sukupuolensa (myös juridisen) millä verukkeella tahansa ilman mitään lääketieteellistä tutkimusta. Asia ei ole lainkaan niin yksinkertainen ja suoraviivainen kuin transaktivistit yrittävät väittää ja asiassa on kyse paljon muustakin kuin ”hyväksymisestä” tai ”syrjinnästä”.

Kuten yllä kuvasin, Jazz Jenningsillä on yhtä ja toista psyykkistä ongelmaa, jotka ovat alkaneet jo hyvin varhaisessa iässä. Tässä suhteessa Jazz on tyypillinen transihminen. Transihmiset tyypillisesti kuvaavat, että heillä on ollut ongelmia niin kauan kuin he muistavat. Sama pätee minuun. En muista koko elämästäni varhaislapsuudesta alkaen sellaista aikaa, kun minulla ei olisi jotakin ongelmaa liittyen sukupuoleen tai sosiaalisiin suhteisiin. Jazz Jenningsin I am Jazz -realitysarjassa sekä Jazz itse että hänen koko perheensä laittaa Jazzin ongelmat transsukupuolisuuden ja yhteiskunnan syyksi. Jazz on masentunut, koska hän on väärässä kehossa ja ympäröivä yhteiskunta ei hyväksy häntä, koska yhteiskunta on transfoobinen. Tämä on asioiden huomattava yksinkertaistus sekä ongelmien lakaisemista maton alle.

Miksi? Koska tutkimusten mukaan transihmisillä on kaikennäköisiä ongelmia, jotka jatkuvat myös sukupuolenvaihdoksen jälkeen. Paul McHugh on vuosikymmeniä transihmisiä tutkinut ja hoitanut yhdysvaltalainen lääkäri. Artikkelissaan McHugh kertoo, miksi kaikki yliopistolliset sairaalat Yhdysvalloissa lopettivat tekemästä sukupuolenvaihdosleikkauksia: sukupuolenvaihdos ei korjaa ihmisen psyykkisiä ongelmia. McHugh kuvaa, että sukupuolidysforiasta kärsivillä ihmisillä on tyypillisesti monia psyykkisiä ongelmia, kuten masentuneisuutta, itsetuhoisuutta, sosiaalisia ongelmia, kyvyttömyyttä sopeutua yhteiskuntaan yms. Nämä ongelmat jatkuvat myös sukupuolenvaihdoksen jälkeen. Täten voidaan esittää, että transsukupuolisen ihmisen ongelmat ovat ensisijaisesti sisäisiä, eivät ulkoisia. Eli hänellä on jotakin häiriötä päänsä sisällä ja hänen ongelmansa kumpuavat tästä, eivät yhteiskunnan transfobiasta. Transihmisillä on muuhun väestöön verrattuna moninkertainen itsemurhariski ja riski jatkuu moninkertaisena myös sukupuolenvaihdoksen jälkeen. McHughin mukaan 80% sukupuolenvaihdokseen haluavista ei pitäisi koskaan ryhtyä siihen.

En pääsääntöisesti pidä termeistä ”homofobia” ja ”transfobia”. Fobia viittaa irrationaaliseen pelkoon. Suvakit yleisesti tykkäävät viitata asiassa kuin asiassa pelkoon. Usein pelolla on hyvin vähän tekemistä minkään kanssa, vaan kritiikki on aiheesta, henkilö on vain yksinkertaisesti eri mieltä tai sitten fobiaksi tulkittu asia on vain normaalia elämää, kuten koulukaverien nälviminen (sitä joutuvat kokemaan ihan kaikki asiasta kuin asiasta). LGBT-liikettä kokonaisuudessaan voidaan kritisoida ihan aiheesta ja järkipohjalta. En pidä sateenkaari-ihmisten yksisilmäisestä maailmankuvasta, jonka mukaan kukaan ei voi olla LGBT-asioista heidän kanssaan eri mieltä olematta jonkinsortin ”vihaaja”, joka ei vaan tajua yhtään mistään mitään. Maailma ei tule koskaan olemaan sellainen, että kaikki olisivat aina kaikesta samaa mieltä. Turha edes odottaa sellaista. Jazz Jennings laittaa suurinpiirtein kaiken ikävän transfobian tai vihan piikkiin. Hän on kuitenkin omien videoidensa ja TV-sarjansa perusteella varsin negatiivinen ja epäsosiaalinen henkilö, vaikka onkin hyvä puhuja. Hänen äitinsä sanoo, että Jazzin tuttavilla ja koulukavereilla on vaikeuksia ymmärtää Jazzia, koska hän on niin erityinen persoona. Noh, Jazz on välillä hyvinkin sosiaalisesti awkwardi... Hän tykkää ilveillä ja heittää outoa läppää. Eikö kenellekään tule mieleen, että Jazzilla on sopeutumisongelmia siksi, että hän on vainoharhainen, epäsosiaalinen ja outo? Ei tällä ole mitään tekemistä transfobian kanssa, vaan on pelkästään normaalia sosiaalista dynamiikkaa. On mielenkiintoista, että perheestä ongelmia on vain Jazzilla. Perhe kokonaisuudessaan vaikuttaa hyvin tasapainoiselta ja Jazzin kaikki kolme sisarusta ovat sosiaalisia, hyväntuulisia ja fiksun oloisia. Perheen isä on vähän yksinkertaisen oloinen (tyypilliseen miehiseen tapaan), mutta hyvin vastuuntuntoinen. Äiti on ylisentimentaalinen, mutta selvästi välittää aidosti lapsistaan ja on vahvasti läsnä heidän elämässään. Perhe on selvästi hyvin läheinen ja heillä sujuu yhteistyö keskivertoa paremmin.

Transsukupuolisuus on mielenkiintoinen muna vai kana -tyylinen kysymys. Johtuvatko henkilön ongelmat transsukupuolisuudesta vai transsukupuolisuus henkilön ongelmista? Minusta on merkittävää, että lääkärit, keillä on vahvaa kokemusta transsukupuolisuuden hoidosta, asettuvat jälkimmäiselle kannalle ja esittävät, että transsukupuolisuutta tulee hoitaa psykoterapialla eikä hormoneilla tai leikkauksilla. Se on oikeasti totta, että transsukupuoliset ovat varsin ongelmaista porukkaa. Myös omat kokemukseni osoittavat tämän. Nimimerkki Wanha Ämmä kirjoittaa aikaisemman postaukseni kommenttiosastolla hyytävästi: ”Minun aikanani oli jo internet (vaikkei sellaisena kuin mitä se tänään on), ja tutustuin silloin viiteen suunnilleen itseni ikäiseen TS:ään ympäri maailmaa. Meistä kuudesta minä olen ainoa, joka on enää elossa.”

Sukupuolenvaihdos ratkaisee yhden ongelman eli kehodysforian, mutta se luo myös koko joukon uusia. Näistä kaksi isoa ovat 1) kehollinen epänormaalius ja hedelmättömyys, 2) uuden sukupuolen sosiaalinen maailma. Olen aikaisemmin kirjoittanut omista ongelmistani uudessa sukupuolessa eli miehenä. En muuta halunnutkaan kuin olla mies, mutta todellisuudessa en tiennyt, mitä toivoin. Ympäröivä maailma kohtelee miehiä ja naisia dramaattisesti eri tavalla ja vaikka olin lukenut tästä aiheesta vaikka kuinka paljon, tuli kohtelun voimakkuus minulle täytenä yllätyksenä. Olen joutunut voimakkaasti muuttamaan käytöstäni sopeutuakseni miesten sekaan ja projekti on minulla yhä kesken. Projekti ei ole ollut lainkaan helppo ja minun on vaikea spontaanisti mennä uusiin sosiaalisiin tilanteisiin. Uskon, että juuri tästä syystä niin moni transsukupuolinen ajautuu alakulttuuriporukoihin, koska niissä on yleisesti hyväksyttyä olla kummallinen. Minulla oli aiemminkin sopeutumisongelma, mutta en sukupuolenvaihdoksen jälkeen automaagisesti sopeutunutkaan, vaan sopeutumisongelma vain muutti muutoaan. Aiemmin kehoni oli kuitenkin normaali, luonnollinen ja toimiva, vaikka koinkin sen vääräksi, mutta sukupuolenvaihdoksen jälkeen olen täysin epänormaali. Minä, kuten monet muutkin transsukupuoliset, en mennyt jalkoväliremonttiin eli minulla on jalkovälissä jotakin sellaista, mitä siellä ei pitäisi olla. Lisäksi nykyinen hormonitoimintani on täysin keinotekoista ja joudun ottamaan hormonipiikin kolmen kuukauden välein koko loppuelämäni. Olen mieheksi huomattavan pehmeäpiirteinen ja androgyyninen ja näytän 10 vuotta ikäistäni nuoremmalta. Olen täysin lisääntymiskyvytön, koska lisääntymiseen tarvittavat elimet on leikattu irti ja uusia on täysin mahdoton rakentaa. Minusta ei koskaan tule oikeaa, aitoa, toimivaa miestä, vaan tulen ikuisesti olemaan vain muokkailtu nainen. Sukupuolta ei ole mitenkään mahdollista oikeasti vaihtaa, vaan ”vaihdos” on ainoastaan kosmeettista.

Uskon, että juuri ymmärrys siitä, ettei sukupuolta ole oikeasti mahdollista vaihtaa, on monelle transsukupuoliselle hyvin raskas asia tajuta ja varmasti monelle myös se viimeinen niitti, joka katkaisee mielenterveyden lopullisesti. Nuorilla transsukupuolisilla, kuten Jazz Jenningsillä, on vahva usko siihen, että sukupuolenvaihdos korjaa kaiken ja sen myötä tulee tavalliseksi, tasapainoiseksi vastakkaisen sukupuolen yksilöksi. Jos jotain ongelmia onkin, niin se on yhteiskunnan transfobian vika ja transfobiaa vastaan tulee sinnikkäästi taistella. Se ei kuitenkaan ole niin. Kuten yllä olen kuvannut, transsukupuolisilla on paljon ongelmia ja sukupuolenvaihdos ei korjaa näitä ongelmia, vaan se päinvastoin jopa pahentaa niitä. Sukupuolenvaihdos ei tehnytkään henkilöstä onnellista tasapainoista yksilöä, joten mitä helkuttia nyt sitten? On perusteltua sanoa, että muna vai kana -kysymyksen vastaus on ”henkilön ongelmat aiheuttavat transsukupuolisuuden”. Ei päinvastoin. Ihmisillä voi olla kaikenlaisia synnynnäisiä sairauksia, niin psyykkisiä kuin fyysisiä. Ehkä kehodysforia voi aiheutua jostakin tällaisesta.

Olen viimeisen parin vuoden aikana voimakkaasti kyseenalaistanut omaa transsukupuolisuuttani ja miettinyt, että voisiko minunkin taustallani olla jotakin sellaista, joka voisi aiheuttaa sukupuolidysforian tunnetta ja voisiko siten sukupuolidysforiani olla ratkaistavissa psykoterapian avulla. Olen itsekseni penkonut mieltäni ja asioita on löytynyt paljonkin... Jostakin on mennyt piuhat väärinpäin jo hyvin varhaisella iällä ja sukupuolidysforia on oireista vain yksi. Olisin typerä, jos syyttäisin ympäröivää yhteiskuntaa ongelmistani, sillä ne ovat kaikki ilmiselvästi lähtökohtaisesti sisäisiä. Ne tosin oireilevat myös ulkoisesti aiheuttaen mm. sosiaalisia ongelmia. Olen käyttänyt lähes koko aikuisikäni näiden ongelmien ratkaisemiseen, joten mistään pienestä solmusta ei ole kyse. Transfobiasta en voi ketään syyttää. Muistan kyllä, kun ennen sukupuolenvaihdostani en kestänyt yhtään mitään kritiikkiä sukupuoli-identiteetistäni ja halusin vain lukita itseni mukavaan kuplaan ja uskoa, että olen oikeasti mies ja päästin kuplan sisälle vain ne ihmiset, jotka tukivat minua uskomuksissani. Tällainen käytös on transsukupuolisille tyypillistä ja kaikki sellaiset ihmiset, jotka kyseenalaistavat sukupuoli-identiteetin, ovat foobikkoja tai vihaajia (”ignorant haters” Jazz Jenningsin mukaan). Kritiikki ei kuitenkaan ole fobiaa saati vihaa. Asioista voidaan keskustella ja asioista voidaan olla eri mieltä ilman fobiaa tai vihaa. Myös sinun tulee kyetä tällaiseen keskusteluun, mikäli aiot olla tasapainoinen aikuinen ihminen.

Transsukupuolisuutta on ilmiönä verrattu anoreksiaan, eikä ihan syyttä. Molemmat kokevat voimakasta kehoristiriitaa ja näkevät kehonsa vääristyneesti, eikä vääristymää korjata ihan tuosta vaan ottamalla itseä niskasta kiinni, pakottamalla tms. Molemmilla on vakavaa psyykkistä oireilua, kuten syvää masennusta ja ahdistusta ja molemmat voivat johtaa kuolemaan. Myös anoreksia johtaa usein vuosien ja vuosien lääkäri- ja lääkekierteeseen ja se puhkeaa eri ihmisillä eri aikaan ja erilaisella voimakkuudella. Kukaan ei kuitenkaan ehdota anorektikolle hoidoksi hänen kehonsa keinotekoista muokkausta hänen kuvitelmiensa mukaiseksi. Anorektikko voidaan terapialla ohjata näkemään kehonsa toisenlaisessa valossa ja tällä tavoin on saatu anorektikkoja parantumaan. Sama saattaisi toimia sukupuolidysforiaan, kunhan joku ensiksi kehittää toimivan hoitomuodon.

LGBT-liike kokonaisuudessaan on vain yksi iso kansainvälinen halilaatikko. Laatikon sisällä kukaan ei käy kriittistä keskustelua mistään, vaan koko hommassa on kyse toinen toistensa fantasioiden tukemisesta. Kaikki laatikon ulkopuolella olevat leimataan foobikoiksi ja vihaajiksi ja heitä syytetään syrjinnästä, vaikka heidän argumenttinsa olisivat täysin asiallisia ja perustuisivat tutkimustietoon. Myös Jazz Jennings on osa tätä kritiikitöntä hyväksymisfiilistelyä.

Kommentti I am Jazz -realitysarjaan Youtubessa.

31 kommenttia:

  1. Wanha Ämmä4.7.2016 13.28

    Jälleen hyvä teksti. Tähän on pakko kommentoida: aitoja, leikkauksesta ja hormoneista hyötyviä transsukupuolisia on olemassa (minä olen itse siitä elävä esimerkki) mutta ne ovat paljon harvinaisempia kuin luulemme. Hollannissa, jossa transsukupuolisuutta on tutkittu kaikkein eniten, arvioidaan että transsukupuolisuuden esiintymistiheys olisi noin 1:10 000 - 1:18 000 ja että se menee rajusti päällekkäin intersukupuolisuuden kanssa. Tämä olisi sinänsä aivan loogista.

    Omana aikanani, kun asia oli itselleni akuutti, arvioitiin että noin 90% itseään transsukupuolisina pitävistä on jotain muuta kuin transsukupuolisia. Eli vain noin 10% itseään TS:inä pitävistä todella on TS:iä. Keitä nuo "epäaidot tapaukset" sitten ovat? Suuri osa on kertakaikkiaan sekaisin olevia ihmisiä, kuten Ria Cooper tai Walt Heyer, joiden ei missään tapauksessa pitäisi ryhtyä prosessiin vaan sortata päänsä kuntoon. Sitten on koko joukko homomiehiä (tai lesbonaisia), jotka haluaisivat olla heteronaisia (tai miehiä) ja tulla näin hyväksytymmiksi. Mutta se vain ei käy. Minulla on sellainen kutina, että suurin osa Thaimaan kathoey-porukasta on nimenomaan tosiasiallisesti femmehomoja: Thaimaa on hyvin macho yhteiskunta, eikä siellä suhtauduta homouteen samalla tavoin kuin meillä. Sitten on iso joukko porukkaa, jotka tosiasiallisesti ovat transvestiitteja ja joilla fantasiat ovat menneet överiksi. Mukaan mahtuu myös erikoisuudentavoittelijoita: muistan eräällä postituslistalla kysymyksen "ryhtyisinkö punkkariksi vai transseksuaaliksi". Ja lopulta mukana on myös psykoosista ja/tai dissosiatiivisesta mielentilahäiriöstä kärsiviä ihmisiä.

    Transsukupuolisuuden hoitostandardit luotiin 1980-luvulla siksi, että saataisiin erotettua jyvät akanoista. Että saataisiin ohjattua hoitoon ne, jotka todella niistä hyötyvät, ja toisalta karsittua pois ne, joille koko juttu olisi tie tragediaan. Syynä oli se, että 1960- ja 1970-luvulla oli tapahtunut liikaa tragedioita.

    Kun asia oli itselleni akuutti, eri postituslistoilla oli mukana lukuisia amerikkalaisia vanhan polven transsukupuolisia, jotka olivat itse nähneet liikaa näitä tragedioita. He varoittivat meitä silloisia nuoria, ja kertoivat myös näistä traagisista tapauksista: sellaiset, kuten David Reimer tulivat tutuiksi. He myös varoittivat ryhtymästä prostituutioon tai rikoksiin tai ostamasta laittomia hormoneja. Asia oli silloin vielä niin tuoreessa muistissa, että opetukset ymmärrettiin.

    Vanhan huonon vitsin mukaan "mitä eroa on transsukupuolisella ja terroristilla?" "Terroristin kanssa voi neuvotella". Ja tätä se oli. Mukaan mahtui sellaista porukkaa, jotka olivat täysin satavarmoja tilanteestaan eivätkä kertakaikkiaan nähneet muita ratkaisuja. Meitä varoitettiin tästä. Pikemminkin aidon TS:n tunnistaa siitä, että hän ei halua mennä hoitoon ennenkuin on ihan pakko. Aito TS tiedostaa, kuinka kamala ja vaikea ja ennenkaikkea raskas tämä prosessi on, ja siksi yrittää käydä ensin kaikki muut vaihtoehdot läpi, ja hakeutuu hoitoon vasta, kun dysforia sisällä on kertakaikkiaan liian raskas kantaa. Omana aikanani oli hirtehinen letkaus "mitä useampi itsemurhayritys, sitä primäärimpi TS". Itse olen yrittänyt kahdesti.

    Ihan oikeasti, transsukupuolisuus ei ole kiva eikä jännä juttu. Se on ikävä anomalia, joka hoitamattomana johtaa psykoosiin ja/tai itsemurhaan, ja hoidettuna pysyvään hedelmättömyyteen. Minulla ei ole kohtua eikä munasarjoja enkä voi tulla äidiksi vaikka kuinka haluaisin. Ja tämä on asia, jonka jokaisen soisi tiedostavan.

    VastaaPoista
  2. Olen itse miettinyt paljon sitä, että olenko aito TS. Tähän mennessä olen päätynyt vastaukseen "olen". Aina välillä kyseenalaistan koko ajatusmaailmani, mutta jouduttuani kasvotusten naisten maailman kanssa mieleni toteaa "jooei" ja kaikki se vanha ja erittäin voimakas dysforia palaa takaisin ja muistan taas, miksi alunperin hoitoon hakeuduin. Yritin moneen otteeseen olla nainen. Se ei koskaan onnistunut. Naiset ovat minulle edelleenkin täysin tuntematon maa, enkä ymmärrä heitä ollenkaan, enkä kykene samaistumaan heihin mitenkään.

    Lisäksi en välttämättä olisi ikinä tajunnut mitään näistä asioista, mistä olen täällä puhunut, ilman sukupuolenvaihdosta. En olisi välttämättä ikinä eheytynyt tämänkään vertaa ilman sukupuolenvaihdosta. En kadu mitään, olen vain tavallaan katkera siitä, että en voinut syntyä terveenä. Mutta se ei ole minun valintani eikä kenenkään muunkaan. Elämässä aina jollekulle osuu rosvosektori. Minä olin yksi noista ihmisistä.

    Olisinko päässyt sukupuolidysforiasta psykoterapian avulla? En voi mitenkään tietää.

    VastaaPoista
  3. Linkkaamani Paul McHugh on artikkeleissaan kirjoittanut, että sukupuolenvaihdokseen hakeutuneet ihmiset voidaan pääsääntöisesti jakaa kahteen kategoriaan:
    1) heteroiksi haluavat homot/lesbot
    2) transvestiitit, joilla homma menee överiksi.

    McHugh kirjoittaa "autogynefiliasta" eli ilmiöstä, jossa miespuolinen henkilö kiihottuu ajatuksesta, että olisi kaunis nainen. Postauksissani välillä kommentoiva nimimerkki K on myös tehnyt vihervasurifeministituttavissaan havainnon, että naiseuteen jollain tavalla pettyneet naiset fantasioivat itsestään tyttömäisinä homoina. Tämä lienee sukua miesten autogynefilialle.

    Minusta McHughin huomiot ovat merkittäviä. Pitääkin kaivella lisää näitä tutkimuksia.

    VastaaPoista
  4. Wanha Ämmä4.7.2016 14.13

    Mikä on neuvoni kaikille, jotka pohtivat omaa tilaansa ja harkitsevat sukupuolenvaihdosta? Se on lyhyesti ja ytimekkäästi "Älä." On paljon todennäköisempää, että olet jotain muuta kuin TS, ja sukupuolenvaihdoksen pitäisi aina olla se vihoviimeinen juttu johon ryhtyä, jos mikään muu ei auta. Uskokaa pois, en minäkään olisi tähän ryhtynyt jos mikä tahansa vähempi olisi riittänyt. Olisi ollut niin helppoa, jos olisin ollut "vain" femmehomo tai "vain" tiitti tai "vain" sekaisin. Mutta kun ei.

    Ensimmäinen neuvo on, että sorttaa pääsi kunnolla. Tee selväksi itsellesi, että sukupuolenvaihdos ratkaisee vain kehodysforian mutta ei mitään muuta. Se ei ratkaise masennusta, ei sekaisin oloa, ei epävarmuutta, ei ujoutta eikä sosiaalisia ongelmia. Eikä sivudiagnoosejasi. Tee itsellesi selväksi, mikä paha olosi on kehodysforiaa ja mikä on jotain muuta. Vuosi itsetutkiskelua säästää paljolta ongelmilta.

    Toinen neuvo on se, että hoidata kaikki muut ongelmasi ensin ennenkuin hakeudut sukupuolenvaihdokseen. Yleensä tässä vaiheessa myös, jos et ole TS, tajuat ettei tämä prosessi ole sinua varten, näin kylmästi sanottuna. Mitä vähemmän sinulla on ongelmia aloittaessasi prosessisi, sitä parempi on myös onnistumisen ennuste.

    Sellainen ihminen, joka lähtee oikomaan mutkissa ja nopeuttamaan prosessia omin päin, tekee vain vahingon itselleen. Hormonit ja arkielämäkoe kertovat aika hyvin, kuka todella hyötyy sukupuolenvaihdoksesta. Aito TS kokee hormonien vaikutukset miellyttävinä ja rauhoittavina, kun taas epäaito (kuten Ria Cooper) kokee ne hyvin epämiellyttävinä. Aito TS kokee impotenssin tai kuukautisten loppumisen miellyttävänä, kun taas epäaidolle se on tyrmistyttävää. Ja arkielämäkoe! Arkielämäkokeen (Real Life Test, RLT) tärkeyttä ei voi painottaa liikaa. Se, kykeneekö tuona aikana elämään uudessa sukupuolessaan ja käyttäytymään uuden sukupuolensa jäsenenä ja tulemaan toimeen siinä, kertoo aika hyvin, miten tästä selviää. Aidolle TS:lle se ei ole Test, se on Real Life. Ja se todella tarkoittaa kokopäiväistä 24/7 elämistä uudessa sukupuolessa jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa - ei vain ystävien kesken ja turvallisessa miljöössä. Itse vedin RLT:n omasta halustani kolmen vuoden mittaiseksi, koska todella halusin varmistua asiasta. Samaan aikaan säästin rahoja kasaan ulkomaille leikkaukseen lähtöä varten.

    Mene leikkaukseen vain, jos olet ihan varma ettei mikään vähempi riitä. Sen vaikutus omaan ruumiinkuvaan ja identiteettiin on paljon isompi kuin kuvitellaan. Itse sain viisaan ohjeen: "Kun menet leikkaukseen, on parasta olla satavarma siitä, että todella olet TS. Jos et ole sellainen sitä ennen, olet taatusti sitä sen jälkeen."

    Tässä on se irvokas tragedia: jos ihminen, joka ei ole aito TS, menee leikkaukseen, niin siinä käytännössä luodaan uusi TS, kaikkine asiaankuuluvine dysforioineen. Eikä paluuta entiseen ole. David Reimerin tapauksen pitäisi kilistää kelloja.

    Minulla on sellainen tunne, että transsukupuolisuus ilmiönä on oman menestyksensä vanki. 1980-luvun lopulla alkanut onnistunut aitojen TS:ien hoitaminen on nyt johtanut siihen tilanteeseen, että seulaa on löysätty liikaa. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään kulttuurillinen juttu eikä sukupuoli ole sosiaalinen konstruktio, vaan se on biologiaa. Koska olen itse käynyt tämän läpi ja minulla on omakohtaista kokemusta asiasta, suhtaudun siksi hyvin epäluuloisesti hyvää tarkoittavien mutta tietämättömien ihmisten aikeisiin "vapauttaa" sukupuolenvaihdokset täysin ja "tehdä sukupuolesta pelkkä ilmoitusasia". Se merkitsisi käytännössä paluuta 1970-luvun villeihin vuosiin - ja valtavaa määrää tragedioita. Plus sitä, että transsukupuolisuus saisi jälleen sen saman arveluttavan leiman, mikä sillä tuolloin oli.

    Itse en kaipaa mitään muuta "suvaitsevaisuutta" tähän asiaan kuin sen, että tämän asian lääketieteellinen puoli ymmärretään ja siihen saa asianmukaista hoitoa. Kaikki loppu on täysin itsestä kiinni.

    VastaaPoista
  5. "Itse en kaipaa mitään muuta "suvaitsevaisuutta" tähän asiaan kuin sen, että tämän asian lääketieteellinen puoli ymmärretään ja siihen saa asianmukaista hoitoa."

    Sama.

    VastaaPoista
  6. Wanha Ämmä4.7.2016 14.41

    On muistettava, että vaikka hoitostandardit (Standards of Care) on luotu USA:ssa, niin USA on melko lailla Villi Länsi myös transsukupuolisuuden osalta. USA:ssa ei ole julkista terveydenhoitojärjestelmää eikä samankaltaista keskitettyä hoitojärjestelmää kuin Euroopan maissa, ja siksi siellä järjestelmä on aika villi.

    "Autogynefilia" on alunperin kanadalaisen Ray Blanchardin luoma käsite, jota yritettiin lanseerata Kanadan terveydenhoitojärjestelmässä. Se ei kuitenkaan soveltunut transsukupuolisuuden tutkimiseen eikä hoitoon. Rationalwiki tyrmää koko käsitteen: http://rationalwiki.org/wiki/Autogynephilia

    Mutta on totta, että maailmassa on paljon rumia miehiä, jotka haluaisivat olla kauniita naisia. Se nyt vain ei käy. Mutta on myös yhtä väärin luokitella kaikki TS:t joko "homoiksi, jotka haluavat olla heteroja" tai "autogynefiileiksi". Minä tiesin jo prosessiin ryhtyessäni, etten koskaan voisi olla kaunis - oma tavoitteeni oli, että edes ylipäänsä menisin läpi naisena jokapäiväisessä elämässäni. Se toteutui.

    Hollannissa asiaa on tutkittu eniten, ja siellä myös tiedetään asioista eniten ja itse pidän sikäläistä terveydenhoitojärjestelmää eniten osaavana. Louis Gooren ja Peggy Cohen-Kettenis ovat tehneet erinomaista tutkimustyötä, ja juuri Hollannissa ensimmäisenä havaittiin BSTc:n rakenteen sekä transsukupuolisuuden yhteys. Siksi itse suuntaisin katseeni Hollantiin tässä asiassa.

    VastaaPoista
  7. Wanha Ämmä4.7.2016 14.55

    "Olisinko päässyt sukupuolidysforiasta psykoterapian avulla?"

    Todennäköisesti et. Mutta olisit selvinnyt prosessista vähemmillä ruhjeilla ja kolhuilla.

    Jos hormonit vaikuttivat sinuun positiivisesti, rauhoittavasti ja ajatuksia selkeyttävästi, ja kykenet selviämään miehenä jokapäiväisessä elämässäsi, niin erittäin todennäköisesti olet aito TS. [Asiahan varmistuu vasta kuoltuasi, kun BSTc:si päästään analysoimaan.] Mutta sukupuolenvaihdos ei ratkaise mitään muita ongelmia kuin kehodysforian, ja nuo mainitsemasi kehon ja ulkomuodon ongelmat ovat siellä yhä. Mutta jos silti olet sitä mieltä, että tilanteesi on nyt parempi kuin ennen muutostasi, silloin todennäköisesti olet aito TS, ja se kaikki silti kannatti käydä läpi. Vaihtoehtona voisi aina olla että olisit nyt tönkkösuolattuna psyykenlääkkeillä jossain laitoksessa.

    Anna ajan kulua. Aika antaa paljon vastauksia ja ratkaisee paljon vastaamattomia kysymyksiä.

    VastaaPoista
  8. Linkkaamassasi artikkelissa kieltämättä puhutaan vähän oudosti. Paul McHugh kuitenkin puhui autogynefiliasta transvestisismin yhteydessä eli hänen mukaansa se on transvestisismin muoto. Tässä kontekstissä se kuulostaa minusta järkevältä.

    Tietenkään ei voida puhua, että kaikki TS:t ovat joko heteroiksi haluavia homoja tai autogynefiilejä. Kyse oli niistä 80%:sta, joiden ei pitäisi vaihtaa sukupuolta eli siis epäaidoista TS:istä.

    Kiitos Hollanti-vinkistä. Vilkaisenpa sinne.

    Jos minä en olisi mennyt sukupuolenvaihdokseen, niin olisin nyt todennäköisesti joko hyvin onneton tai kuollut. Olen käytännössä rumasti sanottuna vain rikottu nainen, mutta olen alusta asti ajatellut, että tämä on parempaa kuin se, mitä olin. Niin luonnollista ja kaunista kuin alkuperäinen muotoni olikin. Olen surullinen siitä, että en kyennyt elämään siinä kauniissa kropassa. Elämäni olisi aina ollut niin paljon helpompaa ilman sukupuolidysforiaa. En kuitenkaan halua takaisin siihen, mitä olin.

    Pidän hormonien aikaansaamista asioista itsessäni ja olisin halunnut, että ne olisivat vaikuttaneet vielä paljon vahvemmin. Jäin androgyynin pehmeäksi ja pyöreäksi, kun toisilla hormonit ovat tehneet kulmikkaan ja miehekkään jopa naisellisesta naisesta. Minulla ei edes parta kasva kunnolla ja minun tarvitsee sheivata vain kerran kahdessa viikossa. Haluaisin könsikkääksi. Treenaaminen on ainoa toivoni.

    VastaaPoista
  9. Wanha Ämmä4.7.2016 17.01

    Minua aivan oikeasti pelottaa Jazz Jenningsin puolesta. Ensiksi siksi, että teinit yleensäkin ovat täysin sekaisin, ja toiseksi siksi, että jos Jazz on aito TS, niin se ei ainakaan paranna hänen ennustettaan. Kolmanneksi siksi, että hatusta vedettynä noin 80% lapsuuden ja teini-iän sukupuoli-identiteettihäiriöistä häviää itsellään ajan myötä, ja liian innokas ja hyvää tarkoittava auttaminen ja TS-hoidot voivat olla karhunpalvelus tällaiselle nuorelle ihmiselle.

    Transsukupuolisuuden ikävin piirre on siinä, että mitä nuorempana se puhkeaa, sitä nopeammin se pahenee ja räjähtää käsiin. Kun siihen yhdistetään vielä normaalit teini-iän tunnemyrskyt, hormonimyrskyt ja yleinen sekaisinolo, ennuste on todella huono. Omana aikanani arvioitiin, että niistä TS:istä, jotka tekevät muutoksen teineinä, vain noin 10% selviytyy. Koska elämänkokemuksen puute ja syrjäytyminen.

    Jazz Jennings ei ole ensimmäinen eikä ainoa dysforinen teini, mutta hänen tilannettaan pahentaa se, että hän on julkkis ja hänellä on agenda. Sensijaan, että hän kylmästi toteaisi "minulla nyt on tällainen lääketieteellinen ongelma ja minä toivon, että te kaikki auttaisitte minua selviytymään" hän syyttää vaikeuksistaan yhteiskuntaa. Eihän se näin käy. Ja toisaalta tuossa tilanteessa jos jossain pitää olla sosiaalisesti rohkea ja kohdata ihmisiä pystypäin. Se, että koulussa menee vessaan syömään, ei ole hyvä merkki.

    Minua aikoinaan katsottiin karsaasti kun sanoin vastustavani hormoni- ja leikkaushoitoja teineille. Mutta olen yhä sillä kannalla: vain noin viidennes niistä teineistä, jotka antavat ymmärtää olevansa transsukupuolisia, todella ovat sitä. Ja heille muille transhoidot ovat enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Niillä voidaan saada todella paha pysyvä ongelma aikaan. Transsukupuolisuus voidaan luotettavasti diagnosoida vasta aikuisena. Aivot kuitenkin ovat plastinen elin, ja kehittyvät pitkälle 25-30-vuotiaaksi asti.

    On toki mahdollista että Jazz Jennings on aito TS. Niin on varmasti ollut iso joukko niistäkin onnettomista nuorista sieluista, jotka ovat tehneet muutoksen 16-17 -vuotiaina, tulleet potkittua pois kotoaan kadulle, joutuneet tekemisiin prostituution, huumeiden ja rikosten kanssa ja sitten kuolleet yliannostukseen tai henkirikoksen uhrina ennen 25. ikävuottaan, ja heitä ei kukaan noteeraa.

    Tästä syystä olen itse sitä mieltä, että tällaisten nuorten kanssa pitäisi olla enemmän mielenterveystyötä ja vähemmän TS-vouhotusta. Transhoitojen pitäisi astua kuvaan vasta siinä vaiheessa, kun mikään muu ei enää kertakaikkiaan toimi.

    VastaaPoista
  10. Omana aikanani arvioitiin, että niistä TS:istä, jotka tekevät muutoksen teineinä, vain noin 10% selviytyy.

    Huhhuh. Onkohan tästä lisätietoa missään?

    VastaaPoista
  11. Wanha Ämmä4.7.2016 23.09

    Hormonien vaikutuksesta vielä: Kun itse valmistauduin leikkaukseen, olin ollut hormoneilla neljä vuotta, eli vuosi ennen RLT:tä ja kolme vuotta RLT:ssä. Ennen leikkausta minun käskettiin lopettaa hormonit veritulppariskin vuoksi kolme kuukautta aikaisemmin.

    Se merkitsi myös sitä, että kehon oma hormonitoiminta elpyi ja minulle tuli todella ahdistava ja kamala olo. Testosteroni kertakaikkiaan myrkytti minut, ja minun oli pakko pyytää omalääkäriltäni resepti rauhoittaviin, "pumpulipillereihin". Se on ollut ainoa kerta elämässäni itsemurhayritysten ohella, kun olen tarvinnut psyykenlääkkeitä. Mutta se myös samalla antoi minulle varmuuden omasta tilastani ja siitä, että todella hyötyisin leikkauksesta.

    Nuorten TS:ien tilanne on nykypäivänä parempi kuin 20-30 vuotta sitten, mutta suhtaudun siihen yhä pelolla. Tuo arvio, että silloin 1990-luvun taitteessa vain noin 10% teininä muutoksen tekevistä selviytyy, perustui siihen arvioon, minkä silloinen amerikkalainen puskaradio antoi. Sanotaanko näin, että jokainen amerikkalaistuttuni tunsi ainakin jonkun todella nuoren TS:n, joka oli tehnyt muutoksen teininä ja sen jälkeen asiat olivat menneet päin palmua. USA:ssa sosiaalipalvelut kun ovat mitä ovat, ja moni nuori oli joutunut kadulle. Koditon teini kadulla on jo sinänsä paha juttu, mutta kun siihen lisätään transsukupuolisuus, yleisen elämänkokemuksen puute ja se, mitä syrjäytyneisyys USA:ssa merkitsee, tulos on tuhoisa. Yleensä tuhon resepti ovat elämänkokemuksen puute - työttömyys - kouluttamattomuus - prostituutio - huumeet - rikokset. Moni oli joutunut vankilaan, ja toisaalta HIV-positiivisuus oli yleistä. Liian moni amerikkalais-TS oli tienannut rahat leikkausta varten (ja USA:ssa se on KALLIS) myymällä itseään, ja saanut siinä paljon mielenkiintoisia sukupuolitauteja sivussa. Parhaimmin selvisivät ne, kenellä oli rakastavat ja hyväksyvät vanhemmat, ja jotka menivät opiskelemaan muutoksensa ohessa.

    VastaaPoista
  12. Wanha Ämmä4.7.2016 23.11

    Haluaisin antaa vielä kaksi neuvoa kaikille tätä juttua harkitseville. Kuunnelkaa niitä, jotka ovat tämän jutun jo käyneet läpi ja heidän kokemuksiaan. Toistakaa heidän onnistumisensa ja välttäkää heidän virheitään. Sukupuolenvaihdoksesta on todistettavasti mahdollista selvitä hengissä, ja pelkästään jo se, että saa dysforian pois, on jo voitto. On viisautta oppia toisten kokemuksista ilman että pitää itse oppia asiat kantapään kautta.

    Toinen neuvo on, että tähdätkää siihen että sukupuolenvaihdos on pelkkä välivaihe teidän elämässänne ja että elämä jatkuu myös sen jälkeen. Kun asia oli minulle akuutti, oli olemassa käsite gender-ghetto. Sillä tarkoitettiin tietynlaisten TS:ien yhteisöä, joka oli sairaalloisen tiivis ja joka oli eräänlainen keskinäisen kehumisen ja voivottelun kerho, ja jota leimasi toisaalta eristäytyminen muusta yhteiskunnasta että toisaalta toisiinsa identifioituminen.

    Ghetto toki antaa suojaa ja turvaa samanlaisista, mutta se merkitsee myös eristäytymistä muusta yhteiskunnasta, mikä merkitsee vakavaa syrjäytymisen riskiä. Itse koin, että transsukupuolisuus ei ole minun nimittäjäni eikä identifikaattorini vaan se on vain krooninen tauti kuten allergia, diabetes tai Crohnin tauti, eikä se ole syy ghettoutua. Tätä voi välttää hankkimalla ystäviä cis-sukupuolisista, sekä miehistä että naisista. Ehkä paras neuvo on, että hanki itsellesi harrastus, siis jokin muu kuin tietokoneen räplääminen. Harrastuksissa tapaat samanhenkisiä, ja cis-sukupuolisten tuki on paljon arvokkaampaa kuin toisten transsukupuolisten.

    Elämä ei pääty leikkaukseen. Meille annettiin neuvo, että pidä mahdollisimman vähän älämölöä itsestäsi ja yritä elää kuten kuka tahansa nainen (tai mies). Normaali työpaikka, oma asunto, seurustelukumppani jne. Tämän pitäisi mielestäni olla jokaisen TS:n tavoite - ei omasta sukupuolisuudestaan vouhkaaminen ja siitä numeron tekeminen. Lähes kaikki ystäväni ja tuttuni ovat aivan normaaleja cis-sukupuolisia, ja useimmat heistä eivät edes tiedä taustaani. Tai jos tietävät, eivät välitä.

    Ehkä eniten suren sitä, etten voi tulla äidiksi ja sitä, ettei minulla ole normaalin naisen henkilöhistoriaa: en saanut kasvaa tyttönä, en saanut teininä olla tyttö enkä saanut kasvaa kuin nuori nainen yleensä, ja minut pakotettiin suorittamaan asevelvollisuus. Mutta aika parantaa haavat. Mitä enemmän tuosta kuluu aikaa ja mitä kauemmaksi se jää, sitä enemmän ne elämäni parikymmentä ensimmäistä vuotta tuntuvat vain pahalta unelta. Uskon niin käyvän myös sinulle.

    VastaaPoista
  13. Olettekos tutustuneet Michael Baileyn kirjaan The Man Who Would Be Queen? Lukaisin sen joskus, oli ihan mielenkiintoista kamaa ja vakuutti kyllä minut. Siinä käsiteltiin laajalti autogynefiliaa. Kirja löytyy täältä: http://faculty.wcas.northwestern.edu/JMichael-Bailey/TMWWBQ.pdf

    Jotkut transaktivistit vetivät siitä kuitenkin herneen nenäänsä ihan kunnolla. Tässä on pitkähkö kirjoitus aiheesta sekä muutamien muiden ihmisten kommentaaria: http://media.sethroberts.net/articles/2008%20Dreger.pdf

    VastaaPoista
  14. Wanha Ämmä:
    Tuo gender ghetto on loistava termi. Tuo on juuri sitä, mitä moni trans (ja ei-hetero) tekee nykyään. Juuri siihen viittasin halilaatikolla.

    VastaaPoista
  15. Samuli Pahalahti:
    En ole lukenut. Pitääkin vilkaista.

    VastaaPoista
  16. Wanha Ämmä5.7.2016 20.39

    Samuli, olen lukenut. Bailey yrittää siinä piiskata kuollutta hevosta ja popularisoida Blanchardin termejä. Minulle jäi siitä kirjasta sellainen tunne, ettei Bailey ole itse kohdannut transsukupuolisia eikä tehnyt työtä heidän kanssaan, vaan pikemminkin vain käsitellyt raportteja ja tilastoja. Bailey myös ylikorostaa seksuaalisuutta kirjassaan, ja lähtee siitä olettamuksesta, että transsukupuolisuuden päämotivaatio on seksuaalisuus ja halu seksuaalisuuteen ja sukupuoliseen kanssakäymiseen vastakkaisessa sukupuolessa.

    Mielestäni Bailey ei näe metsää puilta. Hänelle ei ole kertakaikkiaan tullut se mieleen, että sukupuolenvaihdoksessa päämotivaatio voisi olla halu pelastaa oma mielenterveys, työkyky ja henki eikä toteuttaa seksuaalisia fantasioita. Minä itse en esimerkiksi mahdu lainkaan hänen "homoseksuaalisen" enkä "autogynefiilisen" transseksuaalin luokitteluunsa: minulle se, että ylipäänsä saisin funktionaaliset sukupuolielimet naisena, oli pelkkä sivuseikka sen rinnalla että saisin pelastettua mielenterveyteni tekemällä sukupuolenvaihdoksen. Jo pelkästään RLT:n aloittaminen oli valtava helpotus, samoin hormoneille pääsy. Kaikki muu oli bonusta.

    Tätä Bailey ei ymmärrä. Hänelle transsukupuolisuus on pelkkä sukupuolinen perversio ja överiksi menneitä fantasioita. Häneltä puuttuu kokonaan ymmärtämys kehodysforiaa kohtaan ja myös niitä tutkimuksia, mitä neurofysiologia on saanut alalla aikaan.

    Vrijen yliopiston endokrinologian professori Louis Gooren, jota pidetään Euroopan yhtenä johtavista transsukupuolisuuden tutkijoista kertakaikkiaan tyrmää J. Michael Baileyn. (http://www.tsroadmap.com/info/louis-gooren.html)
    Goorenin mielestä Bailey on "redneck, a rude offensive man who in the past, as a researcher often got out of line"." Lisää Goorenista: https://en.wikipedia.org/wiki/Louis_Gooren

    Tarina sai erittäin ruman jatkon. Bailey astui Deirdre McCloskeyn varpaille. McCloskey oli erittäin aktiivinen kirjoittelija Transgenilla, jossa olin itsekin jäsenenä. Hän on ihminen, jonka kanssa ei todellakaan halua joutua riitoihin, ja McCloskey (taloustieteen professori) teki kaikki lailliset ja likaisetkin temput toisaalta tyrmätäkseen Baileyn kirjan että mustatakseen Baileyn maineen. Vaikka McCloskeyn argumentaatio oli tieteellisesti vakuuttava lyttäämään Baileyn johtopäätökset, McCloskey on erittäin kostonhimoinen ihminen, ja juttu meni rumaksi.

    Itse pidän Baileyn kirjaa huonona tieteenä. Hän sivuuttaa kokonaan siinä naisesta mieheksi -transsukupuoliset eikä ymmärrä, ettei seksuaalisuus ole sukupuolenvaihdoksen kantava voima vaan oman mielenterveyden pelastaminen. Tiedän riittävän paljon täysin aseksuaalisia transsukupuolisia että jo pelkästään ne riittävät kumoamaan Baileyn vakuuttelut.

    Mutta täysin arvoa vailla Baileyn kirja ei ole. Sitä voidaan pitää apuvälineenä erotusdiagnoosina. Homomiehet, jotka haluavat olla heteronaisia (Baileyn "homosexual transsexual") ja tiitit, joiden fantasiat ovat menneet överiksi ("autogynephiliac") nimittäin ovat tyyppiesimerkkejä ei-aidoista tapauksista eli sellaisista, joita ei missään tapauksessa pidä päästää sukupuolenvaihdokseen, vaan ohjata muualle. He eivät tule hyötymään tästä prosessista, vaan heille se on tuhoisaa.

    VastaaPoista
  17. Wanha Ämmä5.7.2016 21.15

    Olen useasti itse miettinyt, miksi juuri minä selvisin meistä kuudesta. Me kaikki olimme 20-jotain-vuotiaita silloin, suunnilleen samanikäisiä. Minä olin ainoa eurooppalainen, muut viisi olivat jenkkejä. Meistä kaksi kuoli huumeyliannokseen, yksi teki itsemurhan, yksi on kuollut leukemiaan ja yksi henkirikoksen uhrina. Tietenkin leukemia on luonnollinen kuolema joka olisi voinut tapahtua kenelle tahansa, mutta nuo neljä muuta kertovat omaa karua kieltään niistä uhista, joita nuoret TS:t joutuvat kohtaamaan.

    Huumeiden käyttö on nuorten TS:ien kohdalla enemmän sääntö kuin poikkeus. Niillä toisaalta turrutetaan dysforiaa että myös paetaan niitä ongelmia, joita nuorilla yleensäkin on. Ikävä kyllä huumeet, asunnottomuus, työttömyys ja prostituutio tai rikokset muodostavat hirveän noidankehän, jota varsinkin USA:ssa on liki mahdotonta rikkoa, ja jonka päässä on usein joko vankila tai hauta. Huumeyliannos on monen nuoren TS:n kuolintapa, vaikkakin se voi tapahtua kenelle tahansa suonensisäisten huumeiden käyttäjälle. Ja meitä aivan erityisesti varoitettiin huoraamisesta ja huumeista!

    Yksi meistä teki itsemurhan. Hänellä asiat menivät pieleen oikein kunnolla. Hän oli lintsannut RLT:ssä (oli tyttöillyt vain tuttujen kesken ja elänyt muutoin poikana) ja leikkauksen jälkeen elämä ei ollutkaan sellaista mitä hän oli kuvitellut. Hänellä oli lisäksi muitakin psyyken ongelmia (vakava masennus) ja hän sitten ratkaisi asian ikävällä tavalla.

    Yksi joutui henkirikoksen uhriksi. En tiedä tapauksen yksityiskohtia. Tiedän vain, että hänet oli löydetty tapettuna. Epäilen, että hän oli harrastanut seksiä sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa ei olisi pitänyt.

    Me eurooppalaiset olemme onnellisessa asemassa amerikkalaisiin serkkuihimme verrattuna. Euroopan maissa on julkinen terveydenhoito ja Euroopan maissa hoitojärjestelmät ovat keskitettyjä, ne noudattavat säännöstöjä, niitä valvotaan ja ne tapahtuvat julkisella puolella. USA:ssa meno on aika villiä. Siellä on Standards of Care, mutta tosiasiassa kukaan ei valvo, ja siellä jokainen maksaa prosessin omasta pussistaan. Se puolestaan tulee hyvin kalliiksi, ja liian moni rahoittaa sen prostituutiolla tai rikoksilla. Lopputulos on liian usein murheellinen.

    Mietin tuota Paul McHughin tapausta ja hänen motivaatiotaan asiassa. On outoa, että vielä vuonna 2016 joku yrittää suosittaa transsukupuolisuuden hoitamista psykoterapialla. Sitä yritettiin pitkään eikä se onnistunut. Se toimii vain silloin, jos kyseessä on epäaito tapaus, ja silloin se on jopa suositeltavaa. McHugh on Johns Hopkinsin sairaalasta: juuri siellä tapahtui se surullisenkuuluisa John/Joan -tapaus eli David Reimerin tapaus, joka todella osoitti, että sukupuoli ei ole jalkojen välissä vaan aivoissa. Sikäli tuo TS:ien dissaaminen sopisi kuvaan. Mutta ihmetyttää vain, miksi hänkään ei näe metsää puilta: maailmassa on riittävästi evidenssiä sen osalta, että aitoja transsukupuolisia on olemassa ja he hyötyvät hoidoista. Mutta sensijaan, että koko transsukupuolisuutta aletaan dissaamaan, pitäisi keskittyä aitojen tapausten erottamiseen epäaidoista ja erotusdiagnoosin menetelmien kehittämiseen. Ettei epäaitoja hoidettaisi ja aiheutettaisi tragedioita.

    VastaaPoista
  18. Ymmärsin niin, että McHughin mielestä sukupuolidysforian hoidossa ensisijainen hoitomuoto pitäisi olla psykoterapia, koska niiden epäaitojen tapausten suuri määrä. Hän sanoo, että 80% sukupuolenvaihdokseen hakeutuvista ei pitäisi koskaan ryhtyä siihen. Eli kääntäen, 20% puolestaan tulee ryhtyä siihen.

    Kai tällä haettiin takaa sitä, että sukupuolenvaihdoksen pitäisi olla se viimeinen hoito, kun kaikki muu on jo kokeiltu. Jossain McHugh sanoo, että transsukupuolisuus on ainoa lääketieteellinen tila, jonka potilas itse diagnosoi ja johon potilas itse määrää lääkkeet. McHughin mielestä se on väärä tie.

    Tunnen amerikkalaisia transsukupuoliseksi itseään kokevia ja heistä joitakuita olen seurannut netin kautta vuosikaudet. Siellä kun hoidot ovat niin kalliita, niin niihin monella ei ole mahdollista ryhtyä. Olen huomannut, että siellä moni vuosien varrella löytää rauhan kehonsa kanssa ja lakkaa kutsumasta itseään transsukupuoliseksi. Tästä voisimme päätellä niin, että vaikka henkilö on mieltänyt itsensä transsukupuoliseksi, niin se on kuitenkin heille vain elämänvaihe, josta he kasvavat yli. Juuri tämmöiset tapaukset voisivat hyötyä psykoterapiasta, etenkin siinä akuutissa vaiheessa.

    VastaaPoista
  19. Tuosta Baileysta vielä:
    Juuri tuon takia, mitä Wanha Ämmä sanoi Baileyn kirjasta, en pidä termistä "transseksuaali". Oikea termi on transsukupuolinen. Transseksuaali on harhaanjohtava hämmentävä termi. Transsukupuolisuus ei liity seksuaalisuuteen tai seksuaaliseen suuntautumiseen, vaan sukupuoli-identiteettiin. Transsukupuolisuuden voimakkain oire on jatkuva tunne siitä, että on väärässä kehossa ja väärässä sukupuolessa. Tätä kutsutaan kehodysforiaksi ja sukupuolidysforiaksi.

    Transsukupuolisten ihmisten seksuaalisen suuntautumisen kirjo on yhtä laaja kuin muillakin ihmisillä. Sieltä löytyy heteroita, homoja, biseksuaaleja, panseksuaaleja ja aseksuaaleja. Transsukupuolisuus ei liity seksuaaliseen suuntautumiseen vaan on siitä erillinen ilmiö. Tämä pätee sekä miehestä naiseksi- että naisesta mieheksi -tapauksiin.

    VastaaPoista
  20. Näitä Wanhan Ämmän kommentteja ja linkkejä kun lukee, niin tajuaa, miten VÄHÄN tiedän transsukupuolisuuden ja sen tutkimuksen historiasta. Olen aivan äimistynyt siitä, etteivät nämä ole tulleet esiin missään foorumeilla tai keskusteluryhmissä, missä olen ollut. Niitä ei mainittu edes transklinikalla hoitoaikanani.

    Nuorten transihmisten foorumit ovat ihan kritiikittömiä paikkoja. Niissä ainoastaan tsempataan muita sukupuolenvaihdokseen menemisessä. Sieltä ei saa irti mitään muuta kuin henkistä tukea. Tämä on se syy, miksi lakkasin kokonaan menemästä niihin. En saanut niistä yhtään mitään irti. Nyt tajuan, että keskusteltavaa olisi paljonkin ja jaettavaa tietoa vaikka kuinka paljon.

    VastaaPoista
  21. Wanha Ämmä6.7.2016 13.57

    Itse jouduin elämään aikoinaan juuri tuota transsukupuolisuuden tutkimuksen historiaa, ja siksi se jätti syvät jäljet psyykeeni. Omana aikanani pahin oli jo ohi: asiasta tiedettiin jo ja ymmärrettiin, että se on aivan oikea lääketieteellinen anomalia eikä perversio, mutta tutkimusmenetelmät ja hoitodoktriinit olivat vielä hakusessa. Suomessa 1970-luvun villistä menosta ja 1980-luvun tiukkapipoisuudesta oli päästy 1990-luvun asialinjalle.

    Transsukupuolisuutta lähti ensimmäisenä tutkimaan amerikkalainen Harry Benjamin. Britanniassa asiaa tutki ensimmäisenä Sir Harold Gillies, joka oli plastiikkakirurgian pioneeri, ja hän teki ensimmäisen naisesta mieheksi -leikkauksen (https://en.wikipedia.org/wiki/Michael_Dillon). Saksassa asiaa oli tutkittu jo natsivallan aikana, ja silloin tehtiin ensimmäinen sukupuolenvaihdos (Lily Elbe) [Natseilla ei ollut mitään moraalisia estoja mihinkään suuntaan, ja suurin osa mitä tiedämme hypotermian hoidosta, on natsien ihmiskokeista peräisin.]

    Harry Benjaminin (https://en.wikipedia.org/wiki/Harry_Benjamin) tutkimus on ollut uranuurtavaa, ja juuri hän oli mukana kehittmässä hoitostandardeja (Standards of Care). Hän eli hyvin vanhaksi, ja oli vielä 101-vuotiaana mukana tutkimuksessa. Hän kuoli 1986. Hän oli ihmisenä ja lääkärinä erittäin empaattinen ja miellyttävä, ja juuri hänen ansiotaan on, että transsukupuolisuutta lakattiin hoitamasta lobotomialla ja sähköshokkiterapialla ja ristiinpukeutuminen dekriminalisoitiin USA:ssa. Lukuisat Benjaminin potilaat ovat yhä elossa ja elävät rauhallista elämäänsä.

    Omassa nuoruudessani pahin oli jo ohi, ja asiallista tietoa transsukupuolisuudesta oli, mutta se kaikki piti itse etsiä. Luin nuorena lääkärikirjoja ja muita teoksia, ja etsin sitä kautta tietoa. Internet oli jo olemassa, mutta täysin UNIX- ja tekstipohjaisena, ja se rajoittui lähinnä korkeakoulumaailmaan.

    Olin itse sikäli onnellinen, että kun tilanne paheni itselläni sietämättömäksi ja itsemurhayrityksen asteelle, minulla oli jo opiskelut suoritettu ja ammattitutkinto, ja pystyin käymään töissä. Samoin 20-jotainvuotiaana minulla oli jo enemmän elämänkokemusta ja ymmärrystä kuin teineillä, ja osasin suhteuttaa asioita ja pohtia niitä pelkän kohkaamisen sijaan.

    Usenetin tekstipohjaiset keskusteluryhmät, kuten soc.org.transgendered, olivat tärkeitä henkireikiä. Akateeminen maailma on ollut perinteinen transsukupuolisten turvasatama ja suoja, ja siellä tutustuin moneen akateemiseen TS:ään. Heistä monet olivat käyneet prosessin läpi 1960- ja -1970-luvuilla, jolloin meno oli ollut aivan kauheaa. Heiltä kuulin paljon kauhutarinoita, mutta myös onnistumisia ja sain heiltä paljon hyviä neuvoja ja viisautta.

    Monessa taudissa ja sairaudessa on niin, että riittävän älykäs ja fiksu potilas kykenee neuvomaan jopa lääkäriä ja kertomaan, että miltä tuntuu ja miten pitäisi hoitaa. Niin transsukupuolisuuden tutkimuksen alkuaikoinakin oli. Paljon, mitä tiedämme, on juurikin Benjaminin ja hänen potilaittensa yhteistyön tulosta. Hollannissa Louis Gooren alkoi tutkia asiaa 1970-luvulla, ja hän on yhä mukana skenessä.

    Oma sosiaalinen mediani oli IRC. Siellä tapasin muita transsukupuolisia ja tutustuin heihin ja pääsin jakamaan fiiliksiä reaaliajassa. Opin heiltä paljon, ja ilmeisesti pelastin kahden TS:n hengen - vain tarjoamalla heille juttuseuraa kun heillä oli paha olo. Toki me olimme silloin nuoria, olimme sekaisin ja pallo hukassa, mutta onneksi siellä oli myös vanhempia TS:iä, jotka olivat jo sen kaiken käyneet läpi, toppuuttelivat meitä ja antoivat äidillisiä neuvoja. Monet siksi, että me välttäisimme ne virheet, mitä he itse olivat tehneet.

    Jos haluat, voin antaa sinulle erään amerikkalaisen ihmisen yhteystiedot, joka on ottanut asiakseen juurikin nuorten TS:ien neuvomisen, opastamisen ja auttamisen. Kerro hänelle, että sait hänen yhteystietonsa eräältä hänen alkuperäiseltä tytöltään :)

    VastaaPoista
  22. Kiitos vinkeistä.

    Juu, anna vaan yhteystiedot. Tarvitsen lisää tietoa.

    VastaaPoista
  23. Wanha Ämmä6.7.2016 14.20

    Ok. Eli kyseinen ihminen on nimeltään Jennifer Sein, tunnetaan IRC:ssä nimillä Jenstar ja AuntJenny. Hän on itse käynyt läpi prosessin 1970-luvulla, ja hän on hyvin tunteikas ja empaattinen henkilö. Hänen webisivunsa on http://www.antijen.org/ ja sähköpostiosoitteensa jenstar@antijen.org - kerro, että sait ne eräältä hänen alkuperäiseltä tytöltään, "one of her original nieces".

    Jenny tietää valtavan määrän onnistumisia, mutta myös epäonnistumisia ja tragedioita, ja hän osaa kertoa asian kaikilta laidoilta ja kuinka vältetään sudenkuopat.

    PS: Älä laita tätä julkiseksi.

    VastaaPoista
  24. Kiitos linkeistä. Kommentti tuli perille, mutten julkaissut.

    VastaaPoista
  25. Tämä trans-asia, en pysty sitä parhaimmankaan tahtoni ja yritykseni mukaan täysin ymmärtämään. Enkä aina senkään takia tiedä, onko kommenteistani mitään hyötyä/hyvää.

    Siitä huolimatta, Sametille...
    Voihan nimittäin olla, että kehodysforiasi liittyy ja/tai johtuu muista ... tai muistaKIN kuin biologisista seikoista.
    On silti asiansa erikseen, olisiko se terapialla täysin poistunut/parantunut. Ja tosiaan, kuka (tai mikä) olisit silloin. Siinäkin tapauksessa, jos kaikki olisi mennyt hyvin ja putkeen, niin olisit joku muu.... enkä tarkoita tällä edes kroppaasi. Ylipäätänsä, kaikki semmoinen "mitä jos" lienee loppujen lopuksi jonkinlaista jossittelua - varmuudella ei voi tietää...

    Pahimmillaan sitä takertuu johonkin teoreettiseen optimaaliseen mahdollisuuteen, ja suree ja haikailee sen perään, ilman, että se välttämättä olisi toteutunut tai ollut toteutettavissa (ainakaan semmoisena kuin itse toivoo tai mitä tavoittelisi).
    Toisaalta uskoakseni todella hyvä, että pohdit näitä asioita, suret muutosta ja menetystä...

    Olet tärkeä ja arvokas tässä ja nyt, mikä kroppa sinulla onkaan.

    (Kaikki me olemme jotenkin rikki ja vajaavaisia, vaikkei se varmaan sinua suoraan helpotakaan.)

    Ja vaikka olisitkin käynyt hoidot väärinä tai puutteellisina, niin uskoakseni olet hakeutunut niihin auttaaksesi itseäsi. Siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin.

    Ja kun tilanne on se, ettei trans-puolta vielä täysin ymmärretä, niin on ymmärrettävää, ettei hoitojakaan osata aina soveltaa ja kohdistaa jokaiselle parhaiten sopivaksi. On sitä paitsi ymmärrettävää, että muutokset voivat tuntua erityisen raskailta nyt, jos ne kantavat lisäpainetta tässä elämäntilanteessasi. Silloin vaarana voi olla myös se, että keskityt lähinnä trans-puoleen, etkä niinkään niihin muihin ongelmiin...

    Sukupuolellisuuteen kasvaminen ei ole aina helppoa cis-ihmisillä.... niin miksi se olisi sitä aina trans-ihmisilläkään... siis siinä toisessakaan sukupuolessa. (!!!)

    Ja selvennyksen vuoksi, kun sanoin joskus, että et ehkä ole se ihminen, joka haluat olla, tai joka olet ... en viitannut sukupuoleesi (en alkuperäiseen, enkä nykyiseenkään). Tarkoitin yleisemmin, että ehkä etsit vielä itseäsi, että ehkä olet kenties joutunut rakentamaan itseäsi ulkoapäin, sen sijaan, että olisit päässyt kasvamaan sisältäpäin omana itsenäsi omaksi itseksesi. Toivon, että saisit nämä sisältäpäin tukkivat sisäisetkin ongelmat jotenkin järjeteltyä, ja sitä kautta muunkin elämäsi kuntoon.

    En aina osaa, enkä ole osannut sanoa ns. oikeita asioita, tai oikein, mutta toivon sinulle vilpittömästi kaikkea hyvää

    - K

    VastaaPoista
  26. Ja kun tilanne on se, ettei trans-puolta vielä täysin ymmärretä, niin on ymmärrettävää, ettei hoitojakaan osata aina soveltaa ja kohdistaa jokaiselle parhaiten sopivaksi.

    Tämä on itse asiassa tosi hyvä huomio. Transsukupuolisten hoidossa on paljon puutteita ja tämänhetkinen LGBT-liikkeen meuhkaaminen ainoastaan pahentaa tilannetta lisää.

    Sukupuolellisuuteen kasvaminen ei ole aina helppoa cis-ihmisillä.... niin miksi se olisi sitä aina trans-ihmisilläkään... siis siinä toisessakaan sukupuolessa. (!!!)

    Tämäkin on tärkeä huomio, jota pitäisi selventää kaikille ihan yleisesti sukupuoli-identiteetistä tai sukupuolesta riippumatta. Monet ongelmani ovat sellaisia, jotka ovat yleisiä biomiehillä. Siksi olenkin yrittänyt niiden ratkaisemisessa suunnata huomioni nimenomaan biomiehiin ja hetero-sellaisiin.

    Olen ajautunut elämässä eräänlaiseen kuiluun ja sallinut tilanteen jatkua aivan liian kauan. Siksi vihelsin pelin poikki ja otin aikalisän. Tuleva matkani liittyy tähän. Otan tauon ihan kaikesta ja mietin sitä, että mihin tulisi edetä tästä. Se ei kuitenkaan kuulu tähän blogiin, joten jätetään siitä keskusteleminen tähän.

    VastaaPoista
  27. Wanha Ämmä8.7.2016 17.05

    Transsukupuolisuudessa on se ikävä piirre, että siinä vain aika kertoo, että onko päätös oikea. Sukupuolenvaihdoksessa kiirehtimällä ja mutkia oikomalla aiheuttaa vain itselleen harmeja. Omassa muutoksessani tiedostin tämän, ja siksi omasta halustani vedin RLT:n kolmen vuoden mittaiseksi.

    Minulle tietoisuus siitä, että päätökseni oli oikea, oli se kun ennen leikkausta olin lopettanut naishormonit ja kehon oma hormonitoiminta elpyi. Samalla painajaiset ja ahdistus palasivat. Tajusin, että minun oma kehoni myrkyttää minut. Tällöin myös lopullisesti ymmärsin olevani "aito" transsukupuolinen. Näin olikin: leikkaukseni jälkeen en ole katsonut hetkeäkään taaksepäin.

    Aidolla TS:llä psykoterapia ei paranna kehodysforiaa, mutta se auttaa kestämään muita juttuja ja välttämään muita ruhjeita ja kolhuja. Siksi se psyykkaaminen kannattaa ehdottomasti käydä läpi. Ja mitä vähemmillä ruhjeilla ja kolhuilla tämän jutun pääsee läpi, sitä parempi.

    Tämä on prosessi, joka ei tule koskaan valmiiksi. Tässä on koko ajan uutta oppimista, uutta kasvamista, uutta tekemistä. Aika on kuitenkin ihmeellinen lääke. Ehkä kaikkein parasta tässä on, että olen oppinut ymmärtämään sekä miehiä että naisia ja molempien ajatusmaailmaa. Kykenen tulemaan molempien kanssa mainiosti toimeen. Ja uskon näin käyvän lopulta myös blogi-isännällemmekin.

    VastaaPoista
  28. Voit olla oikeilla jäljillä, mutta luultavasti asiaan liittyy muutakin.

    Uskon, että ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa sukupuolidysforiaan enemmän kuin viitsimme myöntää. Ei mitenkään niin yksinkertaisesti kuin syrjinnällä tai fobialla, ei edes sillä, että se suoraan sanelisi millaisia ihmisten pitää olla. Luulen, että yhteiskunnan vaikutus on paljon hienosyisempi ongelma.

    Voisin kuvitella, että sukupuolidysforia saattaa osittain johtua liian tiukoista sukupuolirooleista, joissa ei ole tilaa olla jotakin siltä väliltä. Eikä tämä pelkästään niistä rooleista johdu, vaan sotkuun tarvitaan juuri tietyllä tavalla identiteetiltään ja mahdollisesti mielenterveydeltään hauras ihminen. Tällainen yksilö ei ympäristönsä takia välttämättä kykene ymmärtämään, että hän saattaa olla esimerkiksi miehenä tyttömäinen olematta kuitenkaan tyttö. Niin usein kuulee transsukupuolisten vuodattavan sitä, että he ovat jo lapsena toimineet "väärälle" sukupuolelle streotyyppisellä tavalla - poikalapset ovat halunneet pitää mekkoja ja tyttölapset leikkiä autoilla. Jos sukupuoliroolimme olisivat vähemmän ahtaat, eivät nämä hennot ihmiset ehkä hämmentyisi siitä, että kokevat vetoa poikana "tyttöjen" juttuihin, tai huomaavat persoonallisuutensa sopivan paremmin streotyyppiin naisesta kuin miehestä. Kun täysin itsestäänselvyytenä kaikki opettavat lapselle (eivät pakottamalla vaan asenteilla), että pojat ovat tällaisia ja tytöt tuollaisia, saattaa käydä niin, että lapsi luulee, että jompaankumpaan laatikkoon on sovittava. Kun sitten sopii paremmin "väärään" laatikkoon, saattaa koko kuva itsestä järkkyä.

    Tämä kehäpäätelmä herättää yleensä paljon vastarintaa ja siksi en sitä kovin usein ääneen sano. En väitä olevani varmasti oikeassa, minulla ei ole faktatietoa tukemaan tätä pohdiskelua. Ehkä se, mitä yritän sanoa, on että meidän pitäisi ehkä miettiä laajemmin sitä, mistä kyseinen ilmiö saa alkunsa. Jotain sanoo sekin, että varovaista arvaustani en uskalla edes ääneen sanoa, kun heti huudetaan foobikoksi. Minun mielestäni jokaisella ihmisellä on oikeus tehdä keholleen mitä ikinä mielii ja jos tuntuu, että sukupuolenvaihdos helpottaa oloa, niin hyvä. Oikeastaan minulle on aivan sama, vaikkei helpottaisikaan. Holhousta tässä valtiossa on muutenkin liikaa, antaa ihmisten tehdä itselleen mitä lystäävät.

    Olisi silti yleishyödyllistä, jos yrittäisimme lähestyä ongelmaa (sillä sitähän sukupuolidysforia joka tapauksessa on, ongelma, mutta lähinnä kärsijälleen, ei ulkopuolisille) kaikista mahdollisista näkökulmista.

    VastaaPoista
  29. Hysteerinen on maailma, kun niin pienestä tulee foobikko-leima.

    Tuon sukupuolirooli-jutun olen kuullut ennenkin. Mielestäni siinä on kaksi ongelmaa:
    1) Sukupuolirooleja on paha mennä leventämään, koska valtaosa ihmisistä sopii jompaan kumpaan stereotyyppiseen laatikkoon joka tapauksessa.
    2) Se, että ylipäätään on olemassa joku "kolmannen sukupuolen" vaihtoehto saa sukupuoliristiriitaa kokevat ihmiset tarttumaan siihen helposti ja he alkavat uskoa, että tässä se ongelma onkin. Ei tule välttämättä edes ajatelleeksi, että voisi olla "vain" poikamainen tyttö tai tyttömäinen poika. Kun tätä vaihtoehtoa ei edes ole, niin sitä herkemmin vaan hyväksyy, että on mitä on (eli sitä sukupuolta, mitä biologia osoittaa).

    En tiedä mitään mielekästä ratkaisua tähän ongelmaan muuta kuin jakaa asiallista tietoa ja tarkastella asioita kaikilta mahdollisilta kanteilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen itse sitä mieltä, että sukupuoliroolien leventäminen juuri olisi se vastaus - siis nimenomaan se, että on olemassa feminiinisiä miehiä ja maskuliinisia naisia - ja se on ihan ok. Minun mielestäni meidän ei pidä luopua feminiinisen ja maskuliinisen käsitteestä, vaan ainoastaan ymmärtää, etteivät nämä ominaisuudet ehkä olekaan jalkoväliin yhteydessä ihan niin paljon, kuin ne voisivat olla.

      Poista
  30. Minun mielestäni meidän ei pidä luopua feminiinisen ja maskuliinisen käsitteestä, vaan ainoastaan ymmärtää, etteivät nämä ominaisuudet ehkä olekaan jalkoväliin yhteydessä ihan niin paljon, kuin ne voisivat olla.

    Tuo on kyllä totta.

    Mielestäni sukupuolen monimuotoisuuden pitäisi olla monimuotoisuutta sukupuolen sisällä. Sukupuolikampanjoinnin pitäisi keskittyä ensisijaisesti tähän.

    VastaaPoista

Kommenteissa on sallittua repiä asioita kappaleiksi, esittää kärkkäitä mielipiteitä, kysellä ns. tyhmiä tai hyvinkin henkilökohtaisia juttuja. Kommenteissa saa myös suuttua ja minusta saa olla sitä mieltä, että olen täysi kusipää. Kommenttiosastolla on kuitenkin kiellettyä heittäytyä alakoululaiseksi tai raivopäiseksi apinaksi. Tämä on asiablogi eli pidetään keskustelu asiallisena. Mikäli olet sitä mieltä, että olen täysi kusipää, niin sinulla tulee kommentissasi olla jotain muutakin sanottavaa. Huutelu ei hyödytä mitään muuta kuin huutelijan huutelun halua. Kommenteissa on lisäksi syytä välttää kiroilua ja muuta alatyylistä kielenkäyttöä ja turhaa provokaatiota. Siitä, että mikä on loppupeleissä asiallista ja mikä ei, päätän minä. Trollaajat ja perseilijät saavat matkalipun banaanisaarille.