torstai 9. lokakuuta 2014

Mitä transsukupuolisuus on ja miltä se tuntuu

Transsukupuolisuus on sukupuoli-identiteetin häiriö, mikä ilmenee siten, että henkilö kokee olevansa vastakkaista sukupuolta, kuin mitä oikeasti on. Kyseessä on puhdas päänsisäinen ilmiö eli transsukupuolisen henkilön fyysinen sukupuoli on selkeä ja hänellä on oman sukupuolensa toimiva kroppa ja toimivat elimet. Transsukupuolinen henkilö ei kuitenkaan koe kehoaan omakseen ja hänellä on hyvin voimakkaita tuntemuksia siitä, että hänen kehonsa on aivan väärä ja hän ei sovi siihen sukupuolirooliin, jonka mukaan hänen oletetaan elävän. Tästä käytetään nimitystä kehodysforia ja sukupuoliristiriita. Transsukupuolisuus on ICD-10 -tautiluokituksessa luokiteltu persoonallisuus- ja käyttäytymishäiriöiden joukkoon. Transsukupuolisuuden tarkka koodi on F64.0.

Transsukupuolisuus tuntuu siltä, kuin ylläsi olisi naamiaisasu, jota et kykene koskaan riisumaan. Tiedät itse, kuka olet ja millainen olet, mutta kukaan muu ei tätä näe eikä usko, vaikka yrittäisit selittää. Tuntemus siitä, kuka olet ja millainen olet, voi olla (ja yleensä onkin) hyvin voimakas, mutta sitten katsot peiliin ja näetkin jotain ihan muuta. Silloin aivot sanovat jursk. Tämä aiheuttaa hyvin ahdistavaa ristiriitaista tunnetta ja voi syvetä pahaksi ahdistuneisuudeksi tai masennukseksi. Et tiedä enää kuka tai mikä olet. Olet kokonaan kadottanut itsesi ja minuutesi. Itse tuijotin itseäni peilistä usein alasti ja yritin ymmärtää näkemääni. Aivot eivät mitenkään suostuneet ymmärtämään, että peilissä oleva henkilö olen minä. Ajatus tuntui täysin epätodelliselta. Koin, että peilistä katsoo vieras ihminen. Se oli äärettömän ahdistavaa. Siinä tuntee tulleensa ihan hulluksi tai olevansa jossain aineissa tms. kun kyllä se henkilö siellä peilissä kuitenkin olen minä. Mutta kun ei ole. Jne. Transsukupuolisuutta voisikin kuvata siten, että kyseessä on ilmiö, missä jokin kytkös aivojen ja mielen sekä kehon välillä on rikki. Sukupuolenkorjausprosessin jälkeen löysin varastostani vanhoja valokuvia itsestäni ja niiden katseleminen tuntui ihan uskomattoman oudolta. Se oli kuin olisin katsonut kuvia jostain toisesta ihmisestä ja koin, että tapahtumat, joihin kuvat liittyivät, ovat tapahtuneet jollekin toiselle ihmiselle. Kuvissa oleva henkilö ja tapahtumat eivät ole osa minua tai menneisyyttäni. Minun menneisyyteni ennen sukupuolenkorjausta on silkkaa tyhjyyttä ja mustaa.

Itselleni oli tyypillistä kokonaan unohtaa, että olen nainen. Tuntemus siitä, että olen mies, oli niin voimakas, että se oli minulle todellisuutta. Harrastin muotia ja rakastin miesten pukuja, kravatteja yms. ja halusin käyttää niitä. Olin kerran työpaikan tyttöporukassa ja selitin heille innoissani, millaisia pukuja olin nähnyt kauppojen ikkunoissa ja näytin kuvia ostamastani miestenmuotilehdestä ja selitin, että tuollaisia minäkin haluan. Muut katsoivat silmät pyöreinä ja yksi tokaisi: ”Mutta sinähän olet nainen!” Huudahdus oli kuin isku naamaan ja totesin pettyneenä itselleni, että ainiin, niinpäs olenkin. Koin vastaavia tilanteita ihan jatkuvasti. Koin voimakasta vetoa miesten vaatteita kohtaan ja olisin halunnut käyttää pelkästään niitä. Aiheutin vaatekaupoissa hämminkiä ja koin monia vaivaannuttavia tilanteita, kun sovittelin miesten vaatteita miestenvaateosastoilla, pyysin myyjiä mittaamaan itseni, jotta osaisin valita oikean koon, kyselin mittatilausvaatteista yms. Myyjät usein katsoivat minua kuin ajatellen, että onko tämä joku piilokamera. Koin tilanteista voimakasta häpeää, joka syveni ahdistukseksi, sitten masennukseksi. Kyseessä oli kuitenkin minulle hyvin tärkeä asia, jonka koin voimakkaasti omakseni, mutta joka muiden mielestä oli jotenkin väärin, koska minun olisi kuulunut käyttäytyä toisin. Luulin pitkään olevani transvestiitti, koska nimenomaan vaatteet olivat minulle tärkeitä. Ihailin erään elokuvan miespuolista hahmoa, joka oli (ja on edelleen) minulle voimakas tyyli-ikoni ja otin hänen vaatteistaan mallia paljon. Esimerkiksi piirsin itsestäni kuvia hänen vaatteissaan. Vasta sitten, kun ymmärsin, että en haluakaan pukeutua niinkuin hän, vaan haluan OLLA hän, tajusin, että en ole transvestiitti.

Pahinta onkin juuri se, että ympäristö olettaa sinun käyttäytyvän tietyllä tavalla. Itse toimit tavalla, mikä on sinulle luonnollista ja sitten ympäristö on sitä mieltä, että toiminnassasi on jotain outoa ja niin ei saisi tehdä. Tai sitten ympäristö hämmentyy siitä, kun toimitkin tavalla, mitä se ei osannut odottaa. Esimerkiksi itselleni tuli valtava ongelma parisuhteen löytämisestä. Olen aggressiivinen ja määrätietoinen henkilö, joka luonnollisesti asettuu johtajan rooliin. Kuvittele mustavalkoisten elokuvien miespäähenkilöitä, niin ymmärrät, millainen persoona olen. Homma pätee myös petipuuhiin eli asetun luonnollisesti toimijan rooliin ja saan kiksit nimenomaan dominoinnista. Minä panen. Minua ei panna. Piste. Innostuin yhdessä vaiheessa deittailemaan miehiä netin kautta. Olin tehnyt jo deitti-ilmoituksessani selväksi, että koen jonkinasteista sukupuoliristiriitaa ja että olen dominoiva, ja miehet olivat sanoneet tämän olevan ok. Se ei sitten kuitenkaan ikinä mennyt heille kaaliin ja he automaattisesti olettivat minun olevan alistuva ja odottavan heidän johtavan minua. Ilmeisesti ajatus top/dom -naisesta oli vaan yksinkertaisesti mahdoton. Päädyin moniin hyvin ikäviin tilanteisiin, joiden seurauksena ymmärsin lopullisesti, että en voi elää naisena. Samana vuonna tein päätöksen sukupuolenkorjausprosessiin lähtemisestä.

Transsukupuolisuus on sitä, että yrität kirkua maailmalle naamiaisasusi takaa, mutta maailma ei koskaan kuule. Vaikka selittäisit ihmisille, että miten tunnet, niin he eivät loppupeleissä koskaan ymmärrä. Transsukupuolisuus aiheuttaa jatkuvaa ahdistusta ja hulluksitulemisen tunnetta. Masennus ja jopa itsetuhoisuus ovat transsukupuolisilla erittäin yleisiä. Ahdistuksen sietokyky vaihtelee yksilöstä toiseen. Jotkut se lamaannuttaa ihan täysin ja he eivät kykene normaaliin elämään, kuten käymään töissä tai koulussa, tai tapaamaan ihmisiä. Eräs henkilö raportoi, että ei pysty edes käyttämään julkisia vessoja tai soittamaan puhelimella. Toiset yrittävät sopeutua ja kestää ja kykenevät käymään töissä, mutta kärsivät jollain tasolla ihan jatkuvasti. Joillakuilla kestää kauan tajuta, että mistä heidän tuntemuksensa johtuvat, kun taas jotkut tietävät jo ala-asteiässä. Tiedän useita henkilöitä, jotka yläasteelle mennessään alkoivat samantien esiintyä vastakkaisen sukupuolen edustajana, käyttivät vastakkaisen sukupuolen pukuhuoneita yms. ja saattoi olla jopa niin, että koko koulussa kukaan ei tiennyt henkilön todellista sukupuolta. Tällaiset henkilöt hakeutuvat sukupuolenkorjausprosessiin jo alle 20-vuotiaina. Itse lukeudun ryhmään, joka yrittää sopeutua, mutta sitten huomaa, että asioista ei vaan tule mitään. Itse en koskaan edes yrittänyt esiintyä poikana kouluaikoinani ja olin 20-30 -ikävuosien puolivälissä hakeuduttuani hoitoon. Lukioiässä pakenin sateenkaaripiireihin ja yritin määritellä itseäni seksuaalisen suuntautumisen kautta. Yhdessä vaiheessa julistauduin lesboksi, mutta sateenkaarihommat jäivät ymmärrettyäni, että en koe olevani lesbonainen, vaan heteromies. Näillä kahdella on aika iso ero. Joillakin ihmisillä ei koskaan riitä rohkeus sukupuolenkorjauksen aloittamiseen tai edes avoimeen kaapistatuloon. Sukupuolenkorjaus vaatii erittäin paljon rohkeutta, sillä lähipiirin vastustus tai hämmennys voi olla todella suurta. Olen itse kuullut kaikista hirveimmät kommentit omalta äidiltäni ja olinkin aikoinaan satavarma, että sukupuolenkorjaus tulee katkaisemaan välit vanhempiini kokonaan. Olen kuitenkin niin vahva luonne, että olin valmis moisen kestämään. Moni muu ei kykenisi samaan koskaan.

Transsukupuolisuudesta ei voi parantua eikä siitä voi ”eheytyä”. Ainoa keino hoitaa transsukupuolista ihmistä on helpottaa hänen kehodysforiaansa sukupuolenkorjaushoidoilla. Transsukupuolisuudesta ei pääse koskaan eroon. Kyseessä on elinikäinen sairaus. Transsukupuolisuuden oireet alkavat jo pienenä lapsena ja transsukupuoliset tyypillisesti raportoivat tunteneensa kehodysforiaa ja sukupuoliristiriitaa niin kauan kuin muistavat. Vaikka itse olin sellainen, joka yritti sopeutua, niin asia aiheutti sosiaalisia ongelmia jo päiväkoti-iässä. Koin ns. poikien jutut omikseni ja suhtauduin tyttöjen leikkeihin, leluihin yms. samanlaisella inholla kuin kuka tahansa pikkupoika. Tykkäsin autoista, dinosauruksista ja tappeluleikeistä. Vihasin nukkeja ja kotileikkejä ja koin ne hyvin häpeällisiksi. Mekon pukeminen oli myrkynjuontia ja äitini lakkasikin jo varhain yrittämästä pukea minua mekkoon. En voinut ymmärtää, miksi kukaan voisi tyttömäisistä jutuista tykätä, ja koin valtavaa, hallitsematonta vihaa siitä, että minun oletettiin näistä tykkäävän. Yritin mm. pakottaa naapurin tyttöjä lopettamaan nukkeleikit. Koin, että tytöt saavat minut näyttämään typerältä ja nämä vihantunteet purkautuivat suoranaisena misogyniana. Vihasin tyttöjä ja naisia sekä naiseutta ylipäätään. Koin, että tytöt/naiset ovat huonompia ihmisiä kuin pojat/miehet ja kaikki tyttöjen/naisten mielipiteet, harrastukset yms. olivat automaattisesti huonompia kuin poikien/miesten. Yläasteen alkuaikoina löysin netin keskustelufoorumit ja esiinnyin niillä aina poikana, koska koin, että jos joku saa tietää, että olen tyttö, niin sanomiseni tulkittaisiin heti tyhmiksi. Poikien joukkoon en tullut koskaan hyväksytyksi eivätkä pojat ottaneet minua mukaan leikkeihinsä, joten päädyin vihaiseksi yksinäiseksi angstipalloksi. Pääsin irti misogyniasta lopullisesti vasta ymmärrettyäni, että olen trans, aloitettuani sukupuolenkorjaushoidot ja saatuani sitä kautta etäisyyttä naiseuteen.

Mikä aiheuttaa transsukupuolisuuden? Muistelisin lukeneeni useita teorioita, mutta mitään virallista kantaa ei taida olla. Se johtuu siitä, että Virallinen Totuus on sitä mieltä, että miesten ja naisten aivoissa ei ole eroja ja on pahaapahaa seksismiä moista väittää. Miesten ja naisten aivojen eroista on kuitenkin olemassa tieteellistä dataa ja tutkimukset osoittavat, että homojen ja lesbojen aivot muistuttavat vastakkaisen sukupuolen aivoja. Esimerkiksi Allan ja Barbara Pease ovat omistaneet aiheelle kokonaisen luvun kirjassaan Hormonien sota (Why men don't listen and women can't read maps). He esittävät kirjassa hormoniteorian, jonka mukaan käy joskus niin, että sikiö saa joko liikaa tai liian vähän testosteronia tietyssä kehitysvaiheessa. Jos poikasikiö saa normaalia vähemmän testosteronia, hänestä tulee homo, ja jos hän saa testosteronia huomattavasti vähemmän, hänestä tulee transnainen. Jos tyttösikiö saa testosteronia normaalia enemmän, hänestä tulee lesbo, ja jos hän saa testosteronia huomattavasti enemmän, hänestä tulee transmies. Kirjoittajat kertovat kirjassa tavanneensa Venäjällä tiedemiehiä, jotka tekevät laittomia ihmiskokeita. Tiedemiehet olivat onnistuneet keinotekoisesti luomaan homoja ja transuja säätelemällä sikiön estrogeenin ja testosteronin saantia. Tämän teorian mukaan siis transsukupuolisuuden juuret ovat biologiassa ja transsukupuolisella ihmisellä on vastakkaisen sukupuolen aivot. Transsukupuoliseksi tai homoksi synnytään ja asiaan ei vaikuta kasvatus tai lapsuuden olosuhteet.
Linkkivinkki: Kirjan alkuperäinen englanninkielinen versio löytyy netistä (pdf).

Transsukupuolisuus on psyykkinen (psykofyysinen?) sairaus, jota tulee hoitaa lääketieteellisesti. En usko sukupuolen monimuotoisuus -hömppään. Se on juuri sitä itseään eli hömppää. Ei kukaan normaalilla järjellä varustettu ihminen voi väittää, että on normaalia tuntea olevansa vastakkaisen sukupuolen yksilö. Ei kukaan voi väittää, että tekstissä aiemmin kuvaamani tuntemukset ovat normaalia. Transsukupuolisuus on hyvin rankka ja kokonaisvaltainen sairaus, jonka hoidot ovat myös erittäin rankkoja. Hoidoissa on rumasti suoraan sanottuna kyse siitä, että henkilön ruumista muokataan, leikellään ja mutiloidaan sellaiseksi, jollainen se ei luonnostaan ole, jotta siitä saadaan mahdollisimman lähelle sellainen, jollainen henkilö päänsä sisällä sen kuvittelee. Muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole olemassa. Itsellenikin transsukupuolisuus oli elämän ja kuoleman kysymys, sillä ahdistus ja masennus kehittyivät niin pahoiksi, etten vaan pystynyt jatkamaan elämää entisenlaisena. En vieläkään halua edes ajatella sitä, millainen olin ennen korjaushoitoja. Tuli valvottua monta yötä, kun pelkäsin, että minulle ei myönnettäisi hoitoja, ja kerkesin pyöritellä vaikka mitä skenaarioita päässäni. Olin valmis uhraamaan sukupuolenkorjauksen puolesta ihan kaiken, kaikki rahani, kaikki ihmissuhteet, perheeni... Mikäli hoitojen saaminen olisi edellyttänyt kaikista näistä luopumista (suhteiden katkeaminen perheeseen ja meneminen hoitoon toiselle puolen maailmaa tms.), niin olisin tehnyt niin. Ajattelin, että jos en saa hoitoja, tapan itseni. Olen vieläkin sitä mieltä, että jos en olisi saanut hoitoja, niin olisin tappanut itseni. Voin vaan olla iloinen siitä, että satuin syntymään sellaiseen maailmanaikaan, jolloin sukupuolenkorjaus on teknisesti mahdollista, ja sellaiseen maahan, missä sukupuolenkorjaus on laillista. Onneksi transsukupuolisuus on harvinainen sairaus ja tästä ei loppupeleissä joudu kärsimään kauhean moni.

Ohessa erään transmiehen piirtämä ”identiteettikartta”, missä hän tarkastelee sukupuoli-identiteettiään. Voin useassa määrin samaistua.


Kuvan lähde: Susi sorakuopassa

Jaahas, mitäs nyt sitten korjaushoitojen jälkeen? Olenko mies? Tuntemukseni siitä, että olen mies, ei ole kadonnut tietenkään mihinkään ja tunnen voimakkaasti olevani mies, haluan olla mies, elää miehen elämää, tulla kohdelluksi miehenä sekä samaistun voimakkaasti miehiin. Usein sanotaan, että transsukupuolinen henkilö tietää, miltä tuntuu olla sekä mies että nainen, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Naiset ovat aina olleet minulle tuntematon maa ja minulla ei ole harmainta aavistustakaan siitä, miltä tuntuu olla nainen. Opin ymmärtämään naisia vasta luettuani monta sukupuolieroista kertovaa kirjaa. Mutta en tiedä myöskään, miltä tuntuu olla ”oikea” mies, koska en mm. koskaan kasvanut poikana tai miehenä. Tiedän ainoastaan, miltä tuntuu olla trans. Oikea mies en ole vieläkään, eikä minusta sellaista koskaan tule, koska ei minun XX -kromosomeistani saa XY:tä mitenkään. En siksi koe olevani oikeutettu kutsumaan itseäni mieheksi. Olen suoraan sanottuna nainen, joka on helvetin sekaisin päästään. Minuun sattuu sanoa tämä, koska tunnen niin voimakkaasti olevani mies. Tosiasioille ei kuitenkaan voi yhtään mitään ja minulle kävi paska säkä, kun synnyin transsukupuoliseksi. Voin vain pyytää, että toiset kunnioittaisivat identiteettiäni, vaikka en heiltä mitään sen suurempaa ymmärrystä voikaan vaatia. Minulle riittää, että 1) minua ei kivitetä tästä hyvästä 2) sukupuolenkorjaus on laillista.

Toivottavasti sain tässä selvennettyä transsukupuolisten sielunmaisemaa. En ole koskaan onnistunut tyhjentävästi selittämään, miltä tuntuu olla trans. Tämän kirjoituksen kielikuvat ovat monen vuoden pohdinnan tulos.

6 kommenttia:

  1. Mycket intressant. Jotain tällaista näkökulmaa olenkin konservatiiviseen blogistaniaan kaivannut. Oletushan tuntuu olevan, että jos olet homo/trans/bi/blum/pläm/plöö, mielipiteesi edustaa automaattisesti SETA:n virallista linjaa. Ikään kuin toisin ajattelevia homoja ei voisi olla. Kyse on mediavääristymästä: ne seksuaalivähemmistön edustajat, jotka ovat äänessä, ovat lähes poikkeuksetta suvakkeja, kun taas ne muut ovat hiljaa omissa oloissaan. Toisenkinlaista näkökulmaa onneksi löytyy, esimerkiksi Jukka Hankamäen muodossa, josta varmaan olet tietoinen. Sukupuolikysymyksissä hän edustaa enemmän median suosimaa näkemystä, mutta muuten hänen mielipiteensä eivät olet peräisin valmiiden ajatusten käsikirjasta.

    http://jukkahankamaki.blogspot.fi/

    Kirjoituksissasi olisi paljon mihin tarttua, mutta nyt pari kommenttia. Mainitset omien kokemustesi perusteella ettet ole kohdannut mainittavaa syrjintää etkä usko sen olevan yleistä. Tämä on kuitenkin oma kokemuksesi ja ihmistä ja yhteisöä löytyy montaa sorttia. Ihmiset ovat pohjimmiltaan sangen viheliäisiä olentoja ja siksi kiusaamiseen (jota myös syrjintä on) sun muuhun sadismiin taipuvaisia. Ja tosiasiahan on, että erilaiset ihmiset joutuvat helpommin kiusatuiksi, koska kiinnittävät huomiota. Vaikka heissä ei olisi mitään vikaa, he voivat joutua läpikäymään vuosien helvetin. Ja koska homot ja varsinkin avoimesti homot ovat alleviivatun erilaisia, on vain tilastollinen todennäköisyys, että he joutuvat keskimääräistä useammin kiusatuiksi. Yleisesti ottaen maassamme ovat asiat sukupuolivähemmistöjen osalta hyvin, mutta en välttämättä puhuisi yksittäistapauksista mitä syrjintään tulee. Kyse ei ole yleisestä vainostakaan, vaan ihan perus kiusaamisesta jota tapahtuu kaikkialla. Aina. Enkä nyt yritä tässä sanoa, että nimenomaan homot olisivat enemmän kiusattuja, vaan sen että kiusaamiseen johtaa tilanne, jossa yhteisö/koululaisporukka löytää helpon ja hiukan normista poikkeavan uhrin. Tällaisessa tapauksessa on siis lähtökohtaisesti sama, mikä on tuo poikkeama normista. Se voi olla puhetapa, kävelytyyli tai vaikkapa juuri erilainen seksuaalinen suuntautuminen.

    Poliittisesti näyttäisimme olevan samoilla linjoilla, ja siksi mainintasi polyamoriasta herätti kysymyksen: olet polyamorisesti suuntautunut, mutta kannatatko polygamiaa? Nimittäin traditionalistina pidän yksiavioisuutta ainoana mahdollisena avioliiton muotona, ja moniavioisuus rikkoisi sen perustan ja sitä myötä myös perheinstituution (sen mitä siitä on jäljellä). Sen verran olen valmis polyamorisille myöntymään, että annan heidän elää kuten haluavat, mutta ilman yhteiskunnan virallista tukea. Nykylainsäädännössähän mikään ei kuitenkaan estä ihmisiä elämästä usean kumppanin kanssa.

    Uusia tekstejä odotellessa. Keep it coming!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervehdys.
      Jukka Hankamäki oli uusi juttu. Pitääpä tutustua.

      Olet oikeassa kiusaamisesta. Yritinkin syrjintä-kirjoituksessani sanoa, että homojen tai transujen syrjintä ei ole läheskään niin pahalla kantilla, kuin media antaa ymmärtää. Olen itsekin kokenut transsukupuolisuuteen liittyvää huutelua (suht rajuakin), mutta en kokenut sitä syrjintänä, eikä se sitä ollutkaan. Ihmiset joutuvat huutelun kohteeksi milloin mistäkin syystä, jopa niinkin tyhmistä jutuista kuin musiikkimausta. Miksi siis loukkaantua huutelusta.

      En kannata polygamiaa. Mielipiteeni avioliitosta ovat lähestulkoon samanlaisia kuin kaikilla muillakin traditionalisteilla, joihin olen törmännyt. Esimerkiksi Ruukinmatruuna perustelee omassa blogissaan erittäin tyhjentävästi, että miksi vain monogamia ja ydinperhe tuottaa parhaita tuloksia ja itselläni ei ole hänen kirjoituksiinsa kauheasti lisättävää (lähinnä näkökulmia trans-vinkkelistä). Polyamoria voi toimia tietyillä ihmisillä pienessä mittakaavassa, mutta se ei tarkoita, että se toimisi isommassa mittakaavassa. Ajattelin palata tähän aiheeseen tarkemmin myöhemmin.

      Poista
  2. Ruukinmatruuna tuntee yhden naisesta mieheksi- TS:n henkilökohtaisesti, ja on seurannut hänen metamorfoosiaan 1990-luvulta lähtien. Aluksi tuntui jotenkin oudolta - miksi kukaan nainen haluaisi pois kehostaan, luopua kyvystään uusintaa elämää ja saada lapsia, luopua naisellisesta anatomiastaan, rinnoistaan, pehmeästä ihostaan ja äänestään, ja muuttua pojaksi. Lopulta se ahaa-elämys oli hei, kun mä suljen mun silmät ja kuuntelen sun juttujas, niin mulla on on sellainen fiilis et mä jutskaan pojan kanssa. Siinä vaiheessa asian ymmärtäminen tuntui kuin satorilta. Koska ruukinmatruuna on sellainen fretti kuin mitä hän on, niin hän tutustui asiaan myös lääketieteen kantilta ja otti selvää asioista. Kyseessä ei siis ole mikään kiva mutta hiukan eksentrinen elämäntapa, vaan psykofysiologinen anomalia, joka hoitamatta johtaa katastrofiin, ja tällä hetkellä ainoa toimiva hoito on sukupuolenvaihdos.

    Ja kun tämän kyseisen ihmisen metamorfoosia on seurannut, niin on pakko todeta, että transsukupuolisuus on kamala juttu jos kohdalle osuu, mutta siitä voi selvitä hengissä ja riittävällä paksupäisyydellä ja määrätietoisuudella selviääkin. Yksi varmimpia tapoja varmistua, että ihminen todella on TS, on aloittaa hormonit. Aito TS kokee menkkojen loppumisen, äänen madaltumisen ja karvankasvun sekä rasvakudoksen jakautumisen uudelleen miellyttävänä, kun taas wannabe-tapaukselle nuo ovat lähinnä ikäviä kokemuksia.

    Tsemppiä Sinulle! Ajattele asiaa niin päin, että olet saanut elää sekä tytön että pojan elämää - se on etuoikeus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia. :3
      Juup, mielestäni transsukupuolisuutta voi kuvata tyhjentävästi ilmaisulla "vittumainen sairaus". Mutta sen kanssa on vaan opittava elämään... paska säkä kävi, mutta ei voi mitään.

      Poista
  3. Minä törmäsin nykyisen avovaimoni kautta naiseen, joka on mielestäni transsukupuolinen. Hän on lesbo, hänellä on on luonnollisin keinoin (vahingossa) hankittu lapsi. En vaan kykene näkemään häntä naisena. Aluksi ajattelin, että tässä on taas sellainen performanssi, jossa nainen (tai mies) projisoi stereotyyppinsä vastakkaisesta sukupuolesta itseensä. Mutta nyt kun vuosia on kulunut, en ole enää ollenkaan varma asiasta.

    Ymmärrän sinäänsä sen, ettei koe kuuluvansa joukkoon. Minä en itsekään ole koskaan oikein ymmärtänyt ketään tai mitään ja minusta tuntuu kuin koko elämäni olisin vain yrittänyt piilotella muulta maailmalta tai yrittänyt pelotella sitä pois. Seksuaalisuuteen se ei sinäänsä liity, en tunne romanttista tai seksuaalista vetoa miehiä kohtaan tai löydä itsestäni kauheasti femiinejä ominaisuuksia. Olen vain tarkkailija. Ulkopuolinen, joskin ajan myötä olen siedättynyt niin, että kykenen suht normaaliin elämään. Minusta ihmiset vaan näyttävät ihan apinoilta. Yksinkertaisilta, typeriltä ja ennakoitavilta. Kyvyttömiltä hallitsemaan itseään, mutta hirveän kärkkäitä kontrolloimaan muita. Se on jotenkin ristiriitaista haluta olla osa maailmaa, mutta samalla läpeensä vihata kaikkea sitä, johon joutuu itsensä pakottamaan, että menisi täydestä/saisi olla rauhassa. Katselen jotenkin ihan erilailla tätä maailmaa. Se on tuonut minulle aika paljon mahdollisuuksia tässä elämässä, mutta myös katkeruutta ja vihaa.

    VastaaPoista
  4. Kerrot transsukupuolisten aivojen vastaavan oikeaksi koetun sukupuolen aivoja ja kuitenkin samassa lauseenpätkässä kerrot, että kyseinen tila on täysin henkinen? Nuo väitteethän kumoavat toisensa täysin.

    En tiedä ymmärrätkö myöskään mitä tarkoittaa sana normaali. Se tarkoittaa sitä, että ihminen ei ole normaali eikä tavallinen eli keskiverto. Transsukupuolisuus ei tilastojen valossa ole normaalia, mutta sille nyt on ihan liikuttavan sama onko joku asia normaalia vai ei. Se onko se sairasta on olennaisempaa ja vaikeampaa määritellä. Osa transsukupuolisista ei tarvitse mitään hoitoja eivätkä he oireile sen kummemmin. Siksi olisikin tällaisia tekstejä kirjoitettaessa hyvä muistuttaa lukijaa, että kyseessä on vain sinun henkilökohtainen kokemuksesi siitä, mitä on olla transsukupuolinen.

    Blogi kuulostaa virkistävän ja älykkään toisinajattelijan juttujen sijaan lähinnä opittujen mantrojen ja asenteiden toistelemiselta. Ei ihmisen esim. tarvitse olla millään tasolla "päästään sekaisin" että on kasvanut transsukupuoliseksi joistain psykososiaalisista, neurobiologisista syistä tai mikä sitä aiheuttakaan ja sanoo vertauskuvallisesti olevansa mies naisvartalossa.

    VastaaPoista

Kommenteissa on sallittua repiä asioita kappaleiksi, esittää kärkkäitä mielipiteitä, kysellä ns. tyhmiä tai hyvinkin henkilökohtaisia juttuja. Kommenteissa saa myös suuttua ja minusta saa olla sitä mieltä, että olen täysi kusipää. Kommenttiosastolla on kuitenkin kiellettyä heittäytyä alakoululaiseksi tai raivopäiseksi apinaksi. Tämä on asiablogi eli pidetään keskustelu asiallisena. Mikäli olet sitä mieltä, että olen täysi kusipää, niin sinulla tulee kommentissasi olla jotain muutakin sanottavaa. Huutelu ei hyödytä mitään muuta kuin huutelijan huutelun halua. Kommenteissa on lisäksi syytä välttää kiroilua ja muuta alatyylistä kielenkäyttöä ja turhaa provokaatiota. Siitä, että mikä on loppupeleissä asiallista ja mikä ei, päätän minä. Trollaajat ja perseilijät saavat matkalipun banaanisaarille.