keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Mölinää Twitterissä

Meitsi on Twitterissä. Siellä ei ole vielä kauheasti mitään erityisen jännää, mutta saa tulla stalkkaamaan.

Twitteriin rekkautumiseni suurin taka-ajatus on kommentoida vihervasurien, feministien ja transaktivistien juttuja. He näyttäisivät olevan Twitterissä pääsääntöisesti erittäin aktiivisia ja haluankin yrittää saada heiltä jotain vastauksia ja kommentteja.

Katsotaan, kuinka monelta sivulta tulee bännit ja kuinka nopeasti.

Voiko mies synnyttää?

Ei kai tässä voi muuta kuin jälleen pahoitella blogin hiljaiseloa. En voi kovin hyvin, se on yksi syy, mutta lisäksi minusta tuntuu, että minulla ei vaan ihan oikeasti ole moneen asiaan enää yhtään mitään sanottavaa. Tämä maailma on niin helskutin sekaisin, etten jaksa enää pöyristyä, provosoitua tai edes muuten vaan reagoida moniin sellaisiin asioihin, joihin ehkä pitäisi reagoida. Meno on niin hullua, etten voi kuin nauraa, ottaa mukavamman asennon tuolissani, vetää syliini kipollisen popcorneja ja nauttia showsta.

Juuri näin päätin tehdä tälläkin viikolla. Tällä hetkellä netissä ja somessa käy kova vääntö uutisesta, jonka mukaan mies on ensimmäistä kertaa Suomessa raskaana. Joop, kaikki tajusivat, että kyseessä oli sontalehdistön sensaatiohakuinen otsikointi, jonka voi ohittaa olankohautuksella. Kaikki tajusivat, että kyseinen mies on biologinen nainen, joka on vaihtanut juridisen sukupuolensa mieheksi eli kyseessä on samanlainen transu kuin itsekin olen. Ei ole eka tämmöinen ”uutinen” maailmassa. Muistan nähneeni tämmöisen jo joskus vuosia sitten. Tosin silloinen tapaus oli jostain ulkomailta.

Homman ydin olikin siinä, että mitä tapahtui sen jälkeen, kun porukka reagoi kyseiseen uutiseen. Facebookissa alkoi levitä Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajan Samuli Voutilan ottama kuvakaappaus ilmoituksesta, jonka hän oli saanut Facebookilta. Voutila oli kirjoittanut Facebook-sivuilleen, että miehet ovat miehiä ja naiset naisia ja miehet eivät voi synnyttää. Facebook poisti Voutilan kirjoituksen yhteisönormien vastaisena ja napsautti Voutilalle tästä hyvästä vielä väliaikaista banaania.


No tästähän repesi aikamoinen sensuuri- ja sananvapaushaloo. Kukaan ei myöskään yllättynyt, että kuoroon liittyivät ne iänikuiset ”sukupuolen määrittely ei ole noin yksioikoista, koska intersukupuoliset sitä ja tätä” -mussuttajat, ”mitä se on sulta pois” -selittelijät, ”transut on mielenvikaisia” -rääväsuut, Aito avioliitto ry:n päivystäjät sekä pöyristyjät, jotka näkevät taas trans- ja homofobiaa kaikkialla. Ei mitään uutta auringon alla siis. Se sama wanha sakki taas äänessä, joka on äänessä kaikilla muillakin kerroilla. Joten minä nauroin, otin mukavamman asennon tuolissani, otin popparit esiin ja nautin showsta.

Mutta sitten päädyin lukemaan someryhmää, jossa olisin kaikkein viimeisiksi odottanut näkeväni pöyristystä ja kävin mietteliääksi. Sille on rajansa, että miten hauskaa jengin pihallaolo on. Edellisenkin haloon yhteydessä olin suorastaan järkyttynyt huomatessani, miten tavallisesti niin fiksut ihmiset alkoivat epäillä todellisuutta. Päätinpä sitten kirjoittaa muutaman lauseen siitä, että mitä ajatuksia minulla on tästä aiheesta ja vääntää taas hieman rautalankaa.

Mitä tulee eräiden tahojen nostamaan sensuuriälämölöön, niin se on täysin oikeutettu älämölön aihe. Niin sitä vaan nykymaailmassa biologisten tosiasioiden sanominen rikkoo sosiaalisessa mediassa yhteisönormeja, ihmisten täysin asiallisia kirjoituksia poistellaan ja banaania jaellaan. Samuli Voutila ei ollut ainoa, joka sai sanktioita päivänselvien faktojen puhumisesta. Facebookissa tuli muillekin bännejä samasta aiheesta ja Uusi Suomi poisti Aito avioliitto ry:n puheenjohtajan Susanna Koivulan kirjoituksen aiheesta. En tiedä, mitä Facebookin kommentoijat olivat tarkalleen sanoneet, mutta Voutilan ja Koivulan kirjoituksissa ei ollut yhtään mitään huomauttamisen saati bännäämisen arvoista. Toistan: ei yhtään mitään. En lainkaan ihmettele, että miksi ihmiset laajenevassa määrin kokevat tulevansa uhatuiksi ja sananvapautensa rajoittuneen. Sukupuolen monimuotoisuus -ideologia alkaa olla virallisesti default-maailmankuva, jonka horjuttaminen on kiellettyä. Todellisuudenkin on taivuttava ja heitettävä voltti. Homma on todellakin lähtenyt aivan lapasesta, erityisesti siitä syystä, että käytännöt eivät ole samat kaikille.


Nykyisen sukupuolikeskustelun yksi pääongelmista on se, että sukupuolen käsite on aivan täysin sotkettu ja kukaan ei enää tajua, että mistä puhutaan. Kun puhumme yhteiskunnassa sukupuolesta, niin täytyy aivan ensiksi ymmärtää, että sukupuolella on luonnossa, ihmiselämässä ja ihmisyhteiskunnassa monia ulottuvuuksia: biologinen, kulttuurinen, sosiaalinen ja yhteiskunnallinen. Sen, että mistä sukupuolen ulottuvuudesta on kyse, pystyy päättelemään yleensä kontekstistä ja sitä ei siten tarvitse erikseen alleviivata. Mutta nykyään porukan kyky ymmärtää ja tunnistaa näitä eri ulottuvuuksia on erittäin pahasti rajoittunut ja usein näkee keskusteluita (tai kiivaita väittelyitä), joissa osapuolet puhuvat täysin eri asioista ymmärtämättä sitä itse. Lopputuloksena keskustelu ei etene yhtään mihinkään ja jää junnaamaan eipäs-juupas -tasolle.

Sukupuoli on ensisijaisesti henkilön lisääntymisbiologinen ominaisuus. Se, että voiko henkilö tulla raskaaksi ja synnyttää jälkeläisen vai ei, ei ole kulttuurinen, sosiaalinen tai yhteiskunnallinen kysymys, eikä se ole identiteetti-, itsemäärittely- tai kokemuskysymys. Se on biologinen kysymys. Sinä et voi mitenkään määritellä tai kokea itseäsi raskaanaolevaksi tai vastaavasti raskaanaolemattomaksi. Sinun raskaanaolosi, raskaanaolemattomuutesi tai potentiaalinen raskaaksitulemisesi/raskaaksitulemattomuutesi riippuu fyysisistä ominaisuuksistasi, jotka ovat muuttumattomia ja katoamattomia.

Ihmislajilla vain nainen voi tulla raskaaksi ja synnyttää. Se on maailman yksinkertaisin ja kiistämättömin fakta. Mies ei voi tulla raskaaksi, eikä mies voi synnyttää. Jokainen raskaanaoleva ja synnyttävä yksilö on biologinen nainen, vaikka kokisi itsensä mieheksi ja olisi muuttanut juridisen sukupuolensa mieheksi. Juridinen sukupuoli ja biologinen sukupuoli ovat kaksi täysin eri asiaa, jotka ovat toisistaan riippumattomia. Toinen ei vaikuta toiseen. Tämän pitäisi olla kaikille selvää. Koko tämä keskustelu synnyttävistä miehistä on aivan täysin älytön. Tunnen itseni täydeksi pelleksi, kun minun täytyy edes alleviivata jotakin näin itsestäänselvää.

Noh, tämä keissi ”raskaanaolevasta miehestä”, eli siis miehen henkilötunnuksella varustetusta biologisesta naisesta, aiheutti byrokraattista päänvaivaa, sillä koskaan aikaisemmin miehen henkilötunnuksella varustettu yksilö ei ole ollut raskaana. Onko hän nyt siis juridisesti isä vai äiti ja mitähäh ja kuuluuko hänelle äitiysrahat jne jne jne. Mainitsin kontekstin tärkeydestä yllä ja tässä on esimerkki asiasta. Suomessa ei ole ensimmäistä kertaa mies raskaana. Suomessa on ensimmäistä kertaa juridinen mies raskaana. Kyseinen henkilö on biologisesti lapsen äiti. Hän ei ole biologisesti lapsen isä. Mutta mitä hän on juridisesti? Siinähän pähkäilette. Tämä on taas näitä poikkeustapausten poikkeustapauksia. Ei kutita minun hanuriani, eikä liity transihmisten oikeuksiin (niin Kova Sana nykyään...) mitenkään. Tosin tajutkaa nyt jo, että juridinen ja biologinen ovat kaksi eri asiaa ja niistä ei voi puhua samassa asiayhteydessä. Tämä tapaus, kuten kaikki muutkin poikkeustapausten poikkeustapaukset, voidaan käsitellä yksittäin tapauskohtaisesti. Lain mukaan äitiysrahaa voi saada vain nainen, mutta raskaana oleva juridinen mies on nainen. Hänhän voisi vain marssia johonkin virastoon, selittää asiansa ja viranomaiset voisivat todeta, että ahaa okei, laitetaan sulle äitiysraha tulemaan (?). Tämä ei ole esimerkki transihmisten epäoikeudenmukaisesta yhteiskunnallisesta asemasta ja on turhaa yrittää vääntää tätä sellaiseksi, niinkuin yritti esimerkiksi Setan pääsihteeri Kerttu Tarjamo A-studiossa.

No voiko juridinen mies synnyttää? Voiko mieheksi itsensä kokeva synnyttää? Voiko transmies synnyttää? Kyllä, kyllä ja kyllä. Henkilö on kuitenkin biologinen nainen ja hänen kokemuksensa sukupuolestaan eivät tätä asiaa muuta. Minulla on miehen nimi, miehen henkilötunnus, näytän ja kuulostan mieheltä, mutta olen biologinen nainen. Minä en voi tulla raskaaksi, koska minulta on leikattu kyseiseen toimitukseen vaadittavat elimet irti. Mutta minulla oli ne kyllä aikaisemmin ja jos olisin niitä käyttänyt, niin olisin pentuni äiti, en isä. Voinko olla isä? En, sillä minulta puuttuu jälkeläisen siittämiseen vaadittavat elimet.

Keskustelu lähti sivuraiteille, sillä porukalta meni juridinen ja biologinen sekaisin. Esimerkkinä tuo A-studion keskustelu. Keskustelun alussa on ärsyttävä pätkä, jossa sukupuolensa naiseksi vaihtanut biologinen mies ja kolmen lapsen isä selittelee siitä, miten yhteiskunnassa transsukupuolisia pidetään ”kelvottomina vanhemmuuteen”, koska ihmisten mielestä henkilö, joka haluaa vaihtaa sukupuolensa, ansaitsee sen, että hän ei voi saada lapsia ja tämä on ”julmaa”. Turhaa säälipisteiden ja sympatioiden kalastelua. Setan pääsihteeri Tarjamo onnistui vetämään keskusteluun mukaan itsemääräämisoikeuden ja pakkosterilisaation ja ”vanhemmuuden kieltämisen” transihmisiltä. Joista yksikään ei liity itse asiaan (raskaana olevaan juridiseen mieheen) yhtään mitenkään. Sitten hän kuitenkin ykskantaan toteaa, että hormonihoito on mahdollista keskeyttää myöhemmin, minkä jälkeen raskaus on mahdollinen (fakta). Eli ketään ei pakkosterilisoitu eikä keneltäkään kielletty vanhemmuutta, kuten ei ole ennenkään tapahtunut. Mikäli käyt sukupuolenvaihdoshoidot loppuun asti, niin sinusta tulee lisääntymiskyvytön niiden seurauksena, piste. Keskustelussa mukana oleva Perussuomalaisten kansanedustaja Leena Meri näyttää lähinnä siltä, että haluaisi naamapalmuttaa pöydästä läpi ja toteaakin asiallisesti, että poikkeustapausten kohdalla viranomaisen tehtävä on soveltaa lakia ja hän toteaa, että itse viranomaisena olisi myöntänyt tälle synnyttävälle miehelle äitiysrahan. Kun Tarjamolta kysytään, että voiko mies synnyttää, niin hän sanoo, että kyllä mies voi synnyttää ja lähtee selittelemään yhteiskunnan sortorakenteista ja vanhemmuuden sukupuolittuneisuudesta (sori, mutta wattafak). Noh, se mitä Tarjamo tässä tarkoittaa ”miehellä” tarkoittaa miesidentiteettiä. Jos lähdemme siitä, että ”mies” on identiteetti, niin kyllä silloin mies voi synnyttää. Näiden setalaisten tyyppien mielestä kun miesidentiteetti on yhtä kuin mies ja ajaudut vain turhaan eipäs-juupas -väittelyyn heidän kanssaan, jos et tajua alleviivata, että tarkoitat ”miehellä” tai ”naisella” biologista miestä tai naista ja että et ole kieltämässä kenenkään identiteettiä.

Voiko uutisen raskaana oleva mies olla perheensä arjessa sosiaalisesti lapsen isä? Miksi mun hanuria kutittaa, että miten ihmiset perhe-elämänsä järkkäävät? No ei kutita. None of my business. Se ei tosin liity tähän raskaanaolemis- ja raskaanaolemattomuusasiaan ollenkaan. Se on kokonaan uusi keskustelunaihe, jota en nyt jaksa aloittaa. Winkwink, konteksti. Nyt oli puhe biologiasta, ei kulttuurista tai yhteiskunnasta. Keskustelu biologisen äidin olemisesta isänä hyppää biologiasta arvokeskustelun puolelle. Jatkakaa te tästä.

P.S: Foorumin puolella eräs kommentoija otti puheeksi tämän nykyään niin kuumana käyvän pakkosterilisaatiokeskustelun ja huomautti, että tässä on hyvä esimerkki siitä, että pakkosterilisaatiota ei ole olemassa. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut tässä blogissa: mikään laki ei pakota ketään menemään steriloivaan leikkaukseen. Juridisen sukupuolen muuttamiseen riittää pelkkä hormonihoito, mutta jos tuon hormonihoidon myöhemmin keskeyttää, niin raskaus on mahdollinen. Kuten uutisen tapauksessa oli käynyt. Transaktivistit valehtelevat päin kaikkien naamaa ja tietävät sen itsekin. Foorumin puolella eräs kommentoija on ansiokkaasti kaivellut asiaa.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Väliaikaistietoutta: Kakku lusittu

Tulihan se päivä viimeinkin sieltä. Eli se päivä, kun lopetan työt täällä maailman toisella laidalla.

Tätä päivää on odotettu. Olen viettänyt viimeiset seitsemän kuukautta pikkukylässä autiomaassa keskellä ei mitään paiskien duunia, jotta olisi varaa jatkaa maan kiertämistä. Tämä on ollut avartava ja erilainen kokemus, mutta myös hiton klaustrofobinen kokemus. Olen tuntenut tukehtuvani jo useamman kuukauden, mutta nyt on ihan jeppis fiilis, sillä minulla on enemmän tuohta kuin alunperin Suomesta lähtiessäni. Kelpaa kierrellä maata vielä muutaman kuukauden.

Nyt ihan ensiksi suuntaan viikoksi Thaikkulaan uima-altaalle keräilemään niitä pieniä sirpaleita, joiksi olen pikkuhiljaa hajoillut viime kuukausien aikana. Haluan myös liottaa kaiken pölyn irti nahastani (kämpässä oli uskomattoman huono suihku, joten en ole peseytynyt kunnolla pitkään aikaan, yhhyh). Sen jälkeen on aika herätellä tätä blogia henkiin. Olen suunnitellut isohkoa uudistusta blogille, joten pysykää kanavalla.

Joutessanne tsiigatkaa keskustelufoorumi. Siellä on kokoonsa nähden varsin aktiivinen keskusteluporukka ja uutta kiintoisaa juttua pukkaa koko ajan lisää.

lauantai 5. elokuuta 2017

Transun fiiliksiä sukupuolesta

Minä voisin kirjoittaa sukupuolikokemuksestani kirjan. Ehkä kirjoitankin. Minulla on aiheesta nimittäin ihan hemmetisti sanottavaa. Sukupuolenvaihdoksestani on jo vuosia, mutta mietin silti aihetta oikeastaan joka viikko. Sukupuolivammani on alati läsnä, en pääse siitä koskaan eroon ja se tulee seuraamaan minua kuolemaani saakka. Ennen sukupuolivammani oli vain päässäni, nyt transhoitojen jälkeen se on myös fyysisessä ruumiissani. Vaikka sukupuolenvaihdos auttoi minua tietyissä ongelmissani ja ratkaisi tiettyjä ongelmiani, niin se myös loi koko joukon uusia. Sellaisia, joita en osannut edes kuvitella aikaisemmin.

Sukupuolikokemukseni ja siihen liittyvät ongelmat ovat erittäin laaja aihe. Olen puhunut aiheesta tässä blogissa hyvin vähän, en oikeastaan ollenkaan, sillä kyseessä on erittäin henkilökohtainen setti. Tämän blogin perustaessani halusin tämän olevan tiukka objektiivinen asiablogi, josta olen suodattanut kaiken henkilökohtaisen pois. Koin, että netissä on jo aivan tarpeeksi transsukupuolisten lifestyle -blogeja ja prosessipäiväkirjoja. Mutta viime aikoina olen tajunnut, että näkökulmani sukupuoleeni ja tapani käsitellä asiaa on hyvin erilainen verrattuna moniin muihin transsukupuolisiin. Aloin kokea, että taitaa olla sittenkin tarpeellista luopua tiukasta asialinjasta ja hivuttautua sinne henkilökohtaisen puolelle, sillä varsinkin nykyään, transkeskustelun velloessa ja pauhatessa varsin yksipuolisena, tarvitsemme toisenlaisia näkökulmia. Transaihe jos mikään on erittäin monisyinen ja vaikea aihe, loputon suo suorastaan, kuten olen tässä blogissa yrittänyt osoittaa. Se ei ole selkeä tai mustavalkoinen asia, sen suhteen ei voida vetää mutkia suoriksi, eikä siihen ole helppoja ratkaisuja.

Siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran tulin tietoiseksi sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneista (detransitioituneista) ihmisistä ja heidän kirjoituksistaan (olen kirjoittanut heistä täällä ja täällä), olen kyseenalaistanut oman transsukupuolisuuteni lukemattomia kertoja. Olen käynyt lukemattomia kertoja itseni kanssa kriittisen keskustelun, jossa olen tarkastellut omaa elämääni ja omaa sukupuolikokemustani niistä näkökulmista, joita detransitioituneet ihmiset ovat esittäneet (erityisesti traumanäkökulma). Olen lukemattomia kertoja kysynyt itseltäni, että voisiko olla mahdollista, että olen vain hämmentynyt lesbotyttö ja voisiko minun sukupuolidysforiani olla hoidettavissa jonkinsorttisella terapialla? Voisiko olla mahdollista, että minun ongelmani onkin jonkintasoinen dissosiaatiohäiriö ja jokin yhteys mieleni ja ruumiini välillä on katkennut? Voisinko saada tuon yhteyden takaisin? Miksi en voi hyväksyä kehoani? Miksi en voi hyväksyä sukupuoltani? Voisinko oppia hyväksymään sukupuoleni? Miksi koen sukupuoli- ja kehodysforiaa? Mistä se on tullut?

Kysyn nämä kysymykset itseltäni uudestaan ja uudestaan vielä tänäkin päivänä. Pahimpina aikoina käyn keskustelun itseni kanssa joka viikko. Minua vaivaa tietoisuus siitä, että olen nainen. Minä tiedän, että olen nainen. Mutta minä en ymmärrä olevani nainen. Tuijotan itseäni peilistä, tutkin kehoani ja sanon itselleni yhä uudestaan minä olen nainen, minä olen nainen, minä olen nainen. Katson vääriä elimiäni ja tajuan, etten pääse niistä koskaan eroon. Katson kehoni pehmeitä, pyöreitä piirteitä ja värisen inhosta kehodysforian iskiessä päälle. Ihmettelen, että miksi en voi olla niinkuin toiset miehet, miksi olen jumissa tässä feminiinisessä epämiehekkäässä kehossa? Miksi mikään maailman treeni ei auta tähän? Sitten tajuan, että näytän naiselta, koska minä olen nainen. Katson leikkausarpiani ja tajuan, että kaikki on vain valhetta. Minä en ole mies. En ole koskaan ollut mies. Minä en voi koskaan tulla mieheksi. Kehoni on leikelty naisen keho. Miesidentiteettini on keksitty identiteetti. Henkilöpapereissani oleva miehen nimi ei ole minun nimeni. Se on nimi, jonka itse keksin itselleni. Oikea nimeni on se nimi, jonka syntymässä sain vanhemmiltani. Se nimi on tytön nimi. Henkilötunnuksessani oleva miehelle kuuluva loppuosa ja passin sukupuolimerkintä ovat valhetta. Elän valheessa ja yhteiskunta on legitimoinut tuon valheen. Kaikki on valhetta. Kaikki on väärin. Minä en voi olla mitään muuta kuin nainen.

Kysyn itseltäni yhä uudestaan, että miksi minä en voi olla tuo nainen, joka minä olen? Miksi valehtelen kaikille? Miksi valehtelen itselleni? Pimeimpinä hetkinä katson itseäni ja totean ”herranjumala, mitä minä olen tehnyt?” Pimeimpinä hetkinä hajoan pieniksi palasiksi ja mieleni kirkuu minulle: ”Sinä et ole mies, sinä olet lesbotyttö! Sinä olet lesbotyttö!” Silloin mietin detransitioituneita ihmisiä ja totean, että haluan lopettaa. Haluan lopettaa valehtelun. Haluan kertoa kaikille, että olen valehdellut heille. Haluan luopua miesidentiteetistäni ja miesnimestäni. Katson vanhoja valokuvia itsestäni ja näen kuvissa upean, kauniin, tyylikkään naisen. Haluan olla tuo nainen. Hän on kaunis ja kokonainen. Hän on ehjä. Ei rikottu ja silvottu valehtelija. Mietin, että voisiko minun olla mahdollista peruuttaa sukupuolenvaihdokseni. Pystyisinkö tekemään niin?

Olen käynyt nämä ajatukset läpi lukemattomia kertoja muutaman vuoden aikana. Joka ikinen kerta, yhä uudestaan ja uudestaan, päädyn samaan lopputulokseen: Minä en voi mennä takaisin. Minä en voi olla nainen. Sille on syynsä, miksi alunperin sukupuolenvaihdokseen ryhdyin. Minä vaan olen viime vuosina unohtanut nuo syyt, sillä olen viime vuodet elänyt miehenä. Kun keskityn tarkastelemaan ja muistelemaan menneisyyttäni, niin muistan jälleen nuo syyt. Silloin ymmärrän, että sukupuolenvaihdos oli oikea ratkaisu ja paluuta ei ole.

Olen kuvannut aiemminkin, että transsukupuolisuus on elämäni rosvosektori. Se on päävamma, psyykkinen sairaus, josta en koskaan pääse eroon. Ennen sukupuolenvaihdostani olin ahdistusvyyhti, draamapesäke ja angstipallo. En usko, että olisin koskaan eheytynyt ilman sukupuolenvaihdosta, sillä kannaltani oli aivan ratkaisevaa, että pääsin olemaan ei-nainen. Ilman sukupuolenvaihdosta en olisi koskaan päässyt noiden ongelmien yläpuolelle ja en olisi nyt tässä kirjoittamassa tätä blogia konservatiivisesta näkökulmasta ja analysoimassa näitä asioita. En tiedä, missä olisin ilman sukupuolenvaihdosta. Ehkä pöpilässä tai linnassa. Todennäköisesti haudassa. Mutta tästä mielenrauhasta ja parantumisesta piti maksaa kauhea hinta.

Sillä sukupuolenvaihdos oli eräänlainen vaihtokauppa: luovuin jostakin saadakseni jotain. Se on eräänlainen elämäni onnettomuus. Siinä missä joku syntyy sokeana, vakavasti sairaana tai joutuu pyörätuoliin, niin minä olen transsukupuolinen. Nallekarkit ei mene tasan. Se on luonnonlaki ja normaalia elämää. Sen kanssa on vain elettävä. On pelattava niillä korteilla, jotka saa. Eräällä kaverillani oli tapana sanoa: Paskan määrä elämässä on vakio. Elämä ei ole koskaan helppoa kenellekään ja kaikki saavat elämänsä aikana tietyn kasan paskaa niskaan. Mutta siinä on suuria eroja, että missä muodossa ja missä vaiheessa elämää tuo paska sataa. Minulla on vaikeuksia sukupuoleni kanssa, mutta jollakulla toisella jonkun muun asian kanssa. Vaikka toinen ihminen ei kärsi rampauttavasta kehodysforiasta, niin hänet voi yhtä pahasti rampauttaa joku muu asia. Siksi en ole katkera yhteiskuntaa kohtaan tai kateellinen toisille ihmisille. Toisilla on omat demoninsa painittavana, omat taistelunsa voitettavana.

Nykyistä ajatteluani värittääkin tietynlainen alistunut hyväksyntä. Tämä on tätä, tämä on minun elämäni. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Näillä eväillä mennään nyt eteenpäin ja otan ilon irti niistä sirpaleista, jotka minulla on. Katkeruus tai viha ei auta mitään. Ne eivät paranna mitään. Olen alistuneesti hyväksynyt sen, että olen nainen. Se on yksinkertaisesti totuus, jota en voi paeta koskaan. Siksi minulla ei ole pienintäkään vaikeutta myöntää maailmalle, että olen nainen. Olen korkeintaan sosiaalisesti mies ja siinä onnistun aika hyvin. Olenkin nyky-yhteiskunnalle kiitollinen siitä, että minun sallitaan olla sosiaalisesti mies. Tuo ei ole tässä maailmassa lainkaan itsestäänselvä asia.

”Transfobia” ei hätkäytä minua yhtään, sillä tiedänhän itsekin, että millainen friikki olen. Onhan se nyt aivan helvetin outoa, että joku kuvittelee olevansa vastakkaista sukupuolta, nappailee lääkevalmisteita, jotka muokkaavat rajusti kehoa ja pisteenä ii:n päälle menee kirurgien leikeltäväksi. Onhan se nyt aivan helvetin outoa, että miehellä on pillu. Ketä voi syyttää siitä, että pitää tuollaista outona, karmivanakin? Mutta se ei tee kenestäkään ihmisenä, henkilönä, huonompaa kuin toisista. Minä tiedän, että en ole huonompi kuin muut ja friikkiydestäni tai karmivuudestani huolimatta voin olla fiksu, osaava, hyvä, kunnioitettava ihminen ja siihen elämässäni pyrin. Sillä nuo asiat eivät katso sukupuolta tai sen puutetta, sairautta tai friikkiyttä.

Sitä paitsi nykyään ymmärrän, että valtaosa ongelmistani johtuu siitä, että olen henkilönä omituinen. Olisin friikki, vaikka en olisi sukupuolenvaihdokseen koskaan lähtenytkään. Niin tai näin, aina väärinpäin. Paitsi, että minulla on outoja harrastuksia ja outoja kiinnostuksenkohteita ja maailman paskin huumorintaju, niin ennen sukupuolenvaihdostani sain jatkuvasti kuulla olevani pelottava tai ahdistava. Minussa on sellaista dominoivaa aggressiivisuutta ja kylmää rationaalisuutta, joka on naisille hyvin epätyypillistä. Sainkin aikoinaan lisää pontta ryhtyä sukupuolenvaihdokseen, kun eräs kaverini sanoi, että jos olisit mies, niin et olisi lainkaan omituinen, koska nuo piirteet ovat miehillä tavallisia. Olin kyllästynyt olemaan friikki ja uskoin, että tulemalla mieheksi voisin olla viimeinkin normaali. Niin ei tapahtunut. Nyt saan kuulla olevani hinttimäinen. Minulla on piirteitä, jotka ovat naisille epätyypillisiä, mutta minulla on myös piirteitä, jotka ovat miehille epätyypillisiä. Ennen ihmiset tulkitsivat minua naisena, nyt he tulkitsevat minua miehenä. Ongelmat eivät loppuneet, vaan ne muuttivat muotoaan. Yritänkin nykyään keskittyä olemaan vain minä. En voi olla muuta kuin minä, olin mitä sukupuolta tahansa. Paskat siitä, että millaisia leimoja muut lyövät otsaani. Olivat ne sitten ”hintti”, ”hipsteri”, ”natsi”, ”homofoobikko” tai jotain muuta. Tehkää mitä teette, ajatelkaa mitä ajattelette. Tuo hintittely tosin ärsyttää minua enemmän kuin viitsin ääneen sanoa. Hintti on sellainen, joka tykkää ottaa patukkaa poskeen ja anukseen. Minä en tee kumpaakaan ja on häiritsevää ajatella, että ihmiset luulevat minun pitävän moisesta. Minua kiinnostaa pillu.

Mutta tässä alistuneessa hyväksynnässä oudointa on se, että olen yhä transsukupuolinen. En voi lakata olemasta transsukupuolinen. Tiedän, että olen nainen, mutta en ymmärrä olevani nainen. Koen, että olen mies ja haluan olla mies. Haluan olla parempi mies, niin hyvä mies, kuin vaan voin olla. En voi olla nainen. En voi mennä takaisin. Tiedän, että kehoni on vain leikelty naisen keho, mutta pidän ihan oikeasti niistä muutoksista, joita transhoidot ovat saaneet aikaan. Olin kaunis nainen ja olen surullinen siitä, että en voinut olla tuo nainen, mutta minulle on silti helpompaa olla sitä, mitä nyt olen. En halua luopua niistä muutoksista, joita transhoidot ovat aiheuttaneet kehossani.

Olikohan tämä nyt liian henkilökohtainen teksti. Noh, postaan silti. Katsotaan, mitä kehtaa kirjoitella jatkossa.

perjantai 4. elokuuta 2017

Sukupuolenvaihdoksen peruuttaneet ihmiset, osa 2

Kirjoitin aiemmin kirjoituksen sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneista ihmisistä ja esittelin tuossa kirjoituksessa syitä, jotka heidän omien sanojensa mukaan johtivat siihen, että päätyivät (virheellisesti) pitämään itseään transsukupuolisena ja halusivat vaihtaa takaisin alkuperäiseen sukupuoleen. Lisää tietoa myös tässä kirjoituksessa. Mutta mitä enemmän seuraan transsukupuolisuuteen liittyvää keskustelua, niin sitä enemmän tulee vastaan peruutus- ja katumistapauksia ja niihin liittyvää tietoa. Siksi haluan nyt palata tähän aiheeseen.

Englanniksi sukupuolen vaihtaminen takaisin on detransition. En tunne vastaavaa suomen kielen sanaa. Suomessa yleensä puhutaan katujista, mutta detransitioituneet ihmiset yleensä sanovat, että eivät varsinaisesti kadu sukupuolenvaihdostaan. He vain totesivat, että sukupuolenvaihdos ei ollut heidän kohdallaan oikea ratkaisu. Detransitioitumisesta löytyy englanniksi todella paljon tietoa, sillä Amerikassa on selvästi nousussa eräänlainen anti-transaktivismi ja siellä astuu julkisuuteen koko ajan lisää detransitioituneita ihmisiä, jotka kirjoittavat artikkeleita erinäisiin transaktivismia vastustaviin blogeihin tai julkaisuihin. Omia tutkimuksianihan toki kapeuttaa kovasti se, että en osaa mitään muuta vierasta kieltä kuin englantia. Jos joku lukijoista haluaa kirjoittaa tähän blogiin vieraskynäkirjoituksen kertoen jonkun muun kielipiirin asioista, niin kirjoituksia voi lähettää osoitteeseen samettiorkidea@gmail.com.

Syy, miksi näitä detransitiotapauksia löytyy juuri Amerikasta, on se, että Amerikassa terveydenhoito on toisanlaista kuin Suomessa ja Euroopassa. Amerikassa transaktivismi on paljon pitemmällä kuin Suomessa ja Amerikassa transaktivistit ovat jo saaneet purettua ns. portinvartioinnin eli siellä henkilön ei tarvitse osallistua mittaviin transtutkimuksiin niinkuin Suomessa, vaan voit saada transhoitoja ainoastaan pyytämällä niitä ja maksamalla tarvittavat rahat. Lisäksi Amerikassa hoitoa annetaan alaikäisille ja siellä jopa yläasteikäinen voi aloittaa vastakkaisen sukupuolen hormonien käytön ja leikkaukseen voi päästä 16-17 -vuotiaana. Lapsille on saatavilla ns. blokkerihoitoa eli lapsi voi saada lääkettä, joka estää hänen normaalin murrosikänsä. Suomessa henkilön täytyy olla 18-vuotias voidakseen saada mitään transhoitoja ja lisäksi pakollisissa transtutkimuksissa seulotaan joukosta sellaiset tapaukset, joiden ei syystä tai toisesta pitäisi sukupuolenvaihdoshoitoihin ryhtyä. Blokkerihoitoa ei Suomessa käsittääkseni ole ollenkaan (eikä toivottavasti tulekaan).

Väitän, että Amerikan katumis- ja detransitiotapaukset ovat suoraa seurausta transtutkimusten puuttumisesta sekä hoitojen "vapauttamisesta" kaikkien saataville. Olen erittäin huolissani kehityksestä Suomessa. Siksi haluan tuoda näitä ulkomaiden ennakkotapauksia suomalaisten tietoisuuteen. Minä haluan, että vastaavaa ei tulisi Suomeen. Yleensä kuulee sanottavan, että sukupuolenvaihdoksissa katumistapaukset ovat erittäin harvinaisia. Se on suoraa seurausta tiukoista transtutkimuksista eli ns. portinvartioinnista.

Tässä kirjoituksessa haluan kertoa Carista. Cari on amerikkalainen 22-vuotias lesbonainen, joka aloitti sukupuolenvaihdoksen mieheksi 16-vuotiaana, aloitti testosteronilääkityksen 17-vuotiaana ja myöhemmin poistatutti rintansa leikkauksessa. 21-vuotiaana hän halusi vaihtaa takaisin naiseksi. Tämä kirjoitus perustuu Carin kirjoittamiin artikkeleihin, joita hän on kirjoittanut transkriittisten terveydenhoitoammattilaisten sivustolle:

Kiitokset portinvartijoille: haastattelu teini-ikäisen transkeskuksen entisen asiakkaan kanssa (In praise of gatekeepers: An interview with a former teen client of TransActive Gender Center)

"Minulle ei annettu muita vaihtoehtoja kuin sukupuolenvaihdos": Vielä yksi avoin kirje terapeuteille detransitioituvalta naiselta ("I was not given options other than transition": Another open letter to therapists from a detransitioning woman)

"Neljä sanaa, joita Sheryl ei koskaan sanonut" ("Four words Sheryl never said")

Tässä myös Carin oma blogi guideonragingstars.
Cari on kirjoituksissaan kritisoinut transsukupuolisia hoitavia tahoja ja tuonut esiin epäkohtia. Hänen kritiikkinsä koskee nimenomaan Amerikan systeemiä, eikä siten sovi sellaisenaan Suomeen, mutta kehitys Suomessa ja Euroopassa on viime aikoina ottanut askelia kohti Amerikkaa. Pidän siksi Carin kaltaisia tapauksia varoittavina esimerkkeinä siitä, että mitä voi Suomessakin tapahtua, jos jatkamme transaktivistien myötäilemistä (Amerikastahan transaktivistit ja intersektionaaliset feministit muutenkin kaiken kopioivat). Minun kantanihan on se, että Suomen transkäytäntöjä ei missään nimessä pidä muuttaa. Nykysysteemi toimii ja transtutkimukset ovat olemassa potilaan itsensä suojaksi.

Cari oli asiakkaana paikassa nimeltä TransActive Gender Center, Oregonin Portlandissa Yhdysvalloissa. Hän oli aloittaessaan 16-vuotias. Hän kärsi masennuksesta ja oli vuotta aikaisemmin joutunut sairaalaan itsemurha-ajatusten ja itsetuhoisen toiminnan vuoksi. Transkeskuksessa hän aloitti käynnit terapeutilla sukupuolidysforian vuoksi. Käynnit tähtäsivät alusta lähtien lääketieteellisen sukupuolenvaihdoksen aloittamiseen ja Carin mukaan terapiakäynneillä pyrittiin ainoastaan vahvistamaan hänen transtuntemuksiaan, ei suinkaan miettimään, että mistä ne voisivat johtua ja mihin ne voisivat liittyä. Terapeutti ei koskaan esittänyt ajatusta, että Cari ei välttämättä olisi transsukupuolinen. Sekä itse terapiakäynneillä että transpiireissä, joissa Cari oli osallisena, hän aina koki, että hänelle esitettiin vain kolme vaihtoehtoa: vaihda sukupuolta nyt, vaihda sukupuolta myöhemmin tai elä elämäsi onnettomana/tee itsemurha. Mielenterveysongelmista kärsivälle teinille ajatus näyttäytyi houkuttelevana: "tässä on ratkaisu kaikkeen tuntemaasi henkiseen tuskaan".

Carin mielestä terapeutti teki suuren virheen siinä, että tämä ei koskaan ottanut puheeksi sitä, että mikä Carin menneisyydessä olisi saattanut mahdollisesti aiheuttaa tuntemuksen väärässä kehossa olemisesta. Carilta kysyttiin kerran "voisitko kuvitella olevasi tyytyväinen butch-lesbona" (maskuliinisena lesbona), mutta kysymys tuntui Carista tuolloin merkityksettömältä, sillä hän ei edes ymmärtänyt olevansa lesbo ennen kuin aloitti itse sukupuolenvaihdosprosessin. Kesken terapiajakson Cari alkoi yhtäkkiä saada flashbackeja hänelle tapahtuneista traumaattisista asioista, joita hän ei ollut aikaisemmin muistanut. Hän kertoi niistä terapeutilleen, joka omisti niille kaksi tapaamiskäyntiä ja sen jälkeen jatkoi itse transprosessia. Cari tajusi myöhemmin, että hänen traumakokemuksensa sivuutettiin täysin ja niiden merkitystä hänen kokemalleen dysforialle ei otettu lainkaan huomioon. Detransitioituneet ihmiset ovat painottaneet nimenomaan traumojen vaikutusta sukupuolidysforian syntymiseen. On tehtävä ero sukupuolidysforian ja transsukupuolisuuden välille - nämä nimittäin eivät ole toistensa synonyymejä eivätkä sama asia. Sukupuolidysforia on heidän mukaansa usein suoraa seurausta traumaattisiin kokemuksiin liittyvästä dissosiaatiosta. Carin mielestä kaikkien sukupuolidysforiasta kärsivien ihmisten kanssa tekemisissä olevien tahojen pitäisi ohjata potilaat pohtimaan tilannettaan traumanäkökulmasta käsin sekä pyrkiä ohjaamaan heidät erilaisin keinoin hyväksymään kehonsa sen sijaan, että alkavat tyrkyttää kehonmuokkausta ratkaisuna kaikkeen. Monet tarvitsisivat ennen kaikkea traumaterapiaa, eivät sukupuolenvaihdoshoitoja. Traumoista kärsivillä ihmisillä voi olla kehonkuvaongelmia, dissosiaatiota ja todellisuudentajun hämärtymistä.

Cari sanoo, että kun hän näin jälkeenpäin miettii, että millaista hoitoa hän olisi toivonut saaneensa hakeuduttuaan transkeskuksen vastaanotolle, niin kaikkein isoin yksittäinen asia on se, että hänelle ei koskaan esitetty mitään muita vaihtoehtoja kuin vaihtaa sukupuolta. Transpiireissä elää vahvana ajatus siitä, että sukupuolenvaihdos on sukupuolidysforian ainoa hoitokeino ja itsemurha on suoraa seurausta siitä, että henkilö ei ole vaihtanut sukupuolta. Cari uskoi tämän kaiken täysin. Kun hän tuli kaapista transsukupuolisena hän masentui syvästi, sillä hän koki, että voidakseen olla onnellinen täytyy hänen käydä läpi sukupuolenvaihdosprosessi. Hän obsessoitui sukupuolenvaihdosprosessista, siitä tuli hänen elämänsä keskipiste ja käytti siihen hirveästi energiaa. Hän koki, että hänen on pakko käyttää siihen paljon energiaa, sillä se on ainoa keino helpottaa dysforiaa ja siten Carille ainoa keino alkaa elää elämäänsä. Vasta luettuaan detransitioituneiden naisten kirjoituksia hän ymmärsi, että asia ei todellakaan ole näin mustavalkoinen ja että muita keinoja on olemassa. Cari oli tavallaan eräänlaisen aivopesun uhri.

Cari mainitsee, että hänelle ns. poikatyttönä ja lesbona oli iso asia se, että yhteiskunnassa ei ole juurikaan hänenlaisilleen roolimalleja. Sukupuolelleen epätyypillisiä naisia on yhteiskunnassa ja mediassa esillä hyvin vähän. Cari kertoo, ettei hän osannut kuvitella erilaisia tapoja olla nainen. Hän osasi kuvitella vain stereotyyppisen tavan olla nainen ja kun hän ei sopinut tähän stereotypiaan teki hänen mielensä sen johtopäätöksen, että hän ei ole nainen. Detransitioituneet naiset, Cari mukaanlukien, tuppaavat olemaan feministejä sanan vanhemmassa merkityksessä (ns. toisen aallon feministejä). He kritisoivat yleensä voimakkaasti sukupuolirooleja.

Mutta kaikkein koskettavin Carin tuotoksista on neljän julisteen sarja, joissa hän kritisoi terapeuttiaan Sheryl Rindeliä, joka kolmen kuukauden tapaamisten jälkeen määräsi Carille testosteronihormonit. Julistesarjan nimi on "Neljä sanaa, joita Sheryl ei koskaan sanonut" (Four words Sheryl never said). Sheryl ei koskaan ottanut Carin traumahistoriaa mitenkään huomioon, eikä ottanut esille muita tapoja hoitaa dysforiaa. Postaan tähän Carin alkuperäiset julisteet sekä suomennokset niissä olevista teksteistä.


4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "TÄMÄ SAATTAISI JOHTUA TRAUMOISTA"


4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "NAISET TUNTEVAT NÄIN MYÖS"

Naisten yritykset "mennä läpi" miehinä on usein ollut epätoivoinen vastaisku esteisiin työelämässä tai yhteiskunnassa.

Erään tutkimuksen mukaan 53% amerikkalaisista 13-vuotiaista tytöistä on "tyytymätön vartaloonsa". Tämä kasvaa 78%:iin tyttöjen täyttäessä 17 vuotta.

Koska yhteiskunnassa oli lakeja, jotka estivät naisia ottamasta osaa monenlaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan, päättivät jotkut naiset elää elämänsä miehinä.


4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "ON OLEMASSA MUITA KEINOJA"

RAKASTAN TÄTÄ NAISTA

Siitä huolimatta, että eroja on ollut maassa, kulttuurissa, vuosikymmenessä tai seuranta-ajoissa ja tutkimustavoissa, kaikki tutkimukset ovat päätyneet samankaltaisiin lopputuloksiin: Vain hyvin pieni osa translapsista yhä haluaa vaihtaa sukupuolta aikuisina. Sen sijaan he tyypillisesti osoittautuvat tavanomaisiksi homoiksi tai lesboiksi. Tarkat luvut vaihtelevat tutkimuksesta toiseen, mutta pääsääntöisesti 60-90% translapsista lakkaa aikuisena pitämästä itseään transsukupuolisena.


4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "LAKKAA JUOKSEMASTA PAKOON ITSEÄSI"

Käytin sukupuolenvaihdosta eskapismina, oikeutettuna poispääsynä dissosiaatiosta, ikäänkuin osittaisena itsemurhana.

MÄÄRÄYS SUKUPUOLEN VAIHTAMISESTA JA UUDEN SYNTYMÄTODISTUKSEN MYÖNTÄMISESTÄ

Tavat, joilla me piilotamme itsemme - nimemme, menneisyytemme, naisellisen minuutemme - näyttäisi tuovan esiin eräänlaisen vanhan minän rituaalisen tappamisen voidaksemme tehdä tilaa uudelle, keksitylle minälle.

Varastin vauvakirjani vanhempieni kirjahyllystä ja tuhosin sen.

Nyt minusta tuntuu hämmentävältä ajatella, että halusin pakkomielteisesti tuhota todisteet lähes kaikesta tähänastisesta olemassaolostani.

Väliaikaistietoutta: Jaksaa, jaksaa

Moigga.
Viime aikoina on aika paljon ollut minun puoleltani eeppistä lagausta niin kommenttien julkaisussa kuin niihin vastaamisessa, sähköposteihin vastaamisessa ja muussa viestinnässä, joten ajattelin jälleen laittaa vähän päivitystä, että missä mennään.

Olen yhä töissä toisella puolen maailmaa, mutta jokin aika sitten vaihdoin työpaikkaa. Olen nyt jonkin aikaa tehnyt erittäin raskasta vuorotyötä 10-tuntisissa vuoroissa. Työpäivinä ei vapaa-aikaa juuri ole. Fiilikset ovat pitkälti noudatelleet sitä kuuluisaa krapulan asteet -läppää: pelkää, että kuolee - toivoo, että kuolee – pelkää, että ei kuole jne. Erityisesti yövuorot ovat tuskaa. Minä ja yötyöt emme sovi lainkaan yhteen. Vihaan kaikkea yökukkumista tuhannen auringon voimalla, sillä se paskoo jostain syystä koko kroppani. Erään erityisen raskaan viikon jäljiltä en päässyt ensimmäisenä vapaapäivänä sängystä ylös.

Välillä on pakko laittaa netti kiinni, kun ei vaan jaksa. Haluan ajatella jotain ihan muuta kuin politiikkaa tai vastaavaa. Lepuutan aivojani töllöttämällä turhanpäiväistä hömppää ja unohtamalla raskaan maailman.

Jaksan sen ajatuksen voimalla, että tämä on vain väliaikainen työ. Tästä maksetaan ihan hyvin ja niillä rahoilla jatkan matkaani tuonne rapakon taakse. Matkalla teen välilaskun yhdelle jännälle Tyynenmeren saarelle. Kaikkea kivaa siis luvassa, kunhan jaksan syyskuun alkuun tätä rääkkiä. Syyskuussa siis loppuu. Halleluja, praise the Lordah.

Keskustelu kuitenkin jatkuu foorumilla koko ajan, joten liity sinne aikasi kuluksi. :3



Mitäs teille sinne Suomeen? Onko totta, että sää on jälleen ollut hanurista (eli kylmä ja sateinen)? Kai teillä mansikoita kuitenkin on? Nauttikaa suomalaisista mansikoista, kermakakuista ja lettukesteistä. Täällä päin maailmaa mansikat maistuvat scheisselta. Oletteko koskaan ostaneet keskitalvella ulkomaisia mansikoita? Paikalliset mansikat maistuvat yhtä pahalle. Puuttuu kaikki aromi, maku ja makeus, jopa tuoksu. Ankeaa. Kunhan selviän Suomeen, niin elän koko seuraavan kesän pelkillä mansikoilla ja letuilla. Välillä käyn riipimässä salaattia mutsini puutarhapalstalta. Viimeistään syksyllä pursuaa jo korvista, niin selviää jälleen talven yli. Talvella voi sitten elää metsästä poimituilla pakastetuilla mustikoilla ja puutarhapalstalta tongituilla perunoilla. Ja metsämansikoilla. Olen aika hyvä löytämään metsämansikoita. Ne kasvavat vain tietyillä alueilla ryppäinä. Entisen asuinkaupunkini alueella tiesin kaikki metsämansikoiden hotspotit ja keräsin niitä pakastimen täyteen. Kyllä kelpasi muistella kesää seuraavana talvena.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Miksi kirjoitan tätä blogia?

Aiemman tekstini kommenteissa nimimerkki Isaiah sanoo:


Voi hyvin olla että sinulle on Suomesa tarjolla suurempaa nettiglooriaa nationalistisen taantumukselliston lemmikkinä ja provoilevana Transu-Milona ja jos tuo rooli kiihottaa, niin ei kai sille millään argumentoinnilla mitään voi.

Inspiroiduinpa tästä nyt kertomaan ihan erillisessä postauksessa, että miksi pidän tätä blogia.

Kuulen aina välillä kommentteja siitä, että kirjoitan, jotta saisin hyväksyntää tai suosiota milloin miltäkin porukalta (kuten alt-rightilta, persuilta, nationalististeilta tai konservatiiveilta) tai koska haluan jotenkin ”päästä piireihin” kyseisissä porukoissa bäshäämällä homoja ja transuja tai koska saan jonkin sortin kiksejä siitä, että minut huomataan. Tai jotain sinne päin.

Kaikessa lyhykäisyydessään, minulla ei alunperin ollut yhtään mitään taka-ajatusta eikä tavoitetta. Blogin alkuperäinen tarkoitus oli 1) purkaa omaa vitutusta ja 2) tarjota perusheteroille väylä keskustella oikean transsukupuolisen kanssa ilman, että aletaan syyttää syrjinnästä tai transfobiasta. Varsinkin kohta 1 tulee aika hyvin esille blogin varhaisista kirjoituksista.

Olen aina purkanut itseäni kirjoittamalla. Kirjoittaminen on minulle terapiaa ja asioiden kirjoittaminen ylös auttaa minua jäsentämään omia ajatuksiani ja maailmankuvaani. Olen vuodesta 2006 pitänyt päiväkirjaa, johon olen kirjoittanut satoja sivuja tekstejä ja dokumentoinut sinne paitsi koko sukupuolenvaihdosprosessini kaikkine ajatuksineen ja sekavuustiloineen, niin myös koko eksistentiaalisen kriisini sekä poliittisen valveutumiseni. Olen kirjoittanut useista aiheista pitkiä artikkeleita ja esseitä, joita en ole ikinä julkaissut missään. Eli toisinsanoen, kirjoittaminen on minun henkireikäni ja minulle luonnollinen tapa käsitellä ajatuksiani ja tunteitani.

Eli: minä kirjoitan, koska minä haluan kirjoittaa. Kirjoitan, vaikka kukaan ei lukisi. Kuten olen vuosia tehnytkin.

Syy, miksi aloitin transaiheisen julkisen blogin, oli se, että juuri kukaan ei puhu transasioista kriittisesti. Minulla oli pää täynnä ajatuksia ja halusin oksentaa ne maailmalle. En koskaan uskonut, että blogille tulisi enemmän kuin pari lukijaa. Toisin kävi ja sain siitä vain lisää vettä myllyyn. Kuten olen aiemminkin sanonut, minusta blogin kommenttiosio on ollut alusta asti blogin kaikkein kivoin asia. Minusta on kivaa vaihtaa ajatuksia muiden kanssa ja lukea toisten kokemuksista. Osa kommentoijista on kertonut omista ajatuksistaan ja kokemuksistaan todella seikkaperäisesti ja se on kivaa. Haluaisin lisää lukijoita jo pelkästään siitä syystä, että kommentteja tulisi lisää ja että kommentoimaan tulisi enemmän erilaisia ja eritaustaisia ihmisiä. Erityisesti tykkään tarinoistanne.

Pidän tiettyä etäisyyttä kaikkiin poliittisiin ryhmittymiin. Vierastan poliittisia lokeroita, sillä olen aina kokenut, että en oikein kuulu niistä mihinkään. Siksi pidän etäisyyttä kaikkiin ryhmiin, jotka keräytyvät tietyn ajatuksen tai aatteen ympärille. Olen kurottanut tiettyjä ryhmiä kohti ja jollain tasolla lukeudun joihinkin ryhmiin (kuten maahanmuuttokriittisiin ja arvokonservatiiveihin), mutta en ole koskaan kokenut, että ”tämä on 100% minun paikkani”. Olen ajattelultani kriittinen eli olen aina avoin sille ajatukselle, että olen väärässä tai että se, mitä nyt teen ja minkä uskoin olevan oikein, onkin hairahtunut väärälle raiteelle. Aatteen palo ei ole minun juttuni, vaikka olenkin valmis tukemaan joitakin sellaisia ryhmiä tai ihmisiä, joilla aatteen palo on. Koen, että minä olen ensisijaisesti minä ja vasta toissijaisesti osa jotakin ryhmää tai aatetta. Maailmankatsomukseni on tulosta omista kokemuksistani ja havainnoistani ja olen useammin kuin kerran pyörtänyt pyhät sanani jonkun osoitettua minulle, että olen väärässä tai hakoteillä, tai huomattuani, että ajatus ei vastaa todellisuutta. Se voi tapahtua uudestaankin.

Tämän vuoksi en pidä ihmisten valtavasta hingusta yrittää tunkea minut johonkin lokeroon. Erityisesti sellaiseen lokeroon, johon en missään tapauksessa kuulu. Kuten natseihin. Tai queerfeministeihin. Minun kutsumiseni natsiksi on yhtä älytöntä kuin minun kutsumiseni vaikka mormoniksi. Senkin mormoni! Öh, mistäs tuo nyt tuli?

Minä kirjoitan ajatuksistani. Kuten olen tehnyt vuosia. Seuraan paljon netissä käytävää keskustelua ja luen artikkeleita ja kirjoja. Näen asioita, koen asioita. Kirjoitan siitä, mitä olen lukenut ja nähnyt ja mitä ajattelin. Kaikki kirjoitukset tässä blogissa ovat tulosta tästä. Minä en ole asiantuntija, enkä tutkija enkä edes kirjailija tai journalisti. Olen vain random jamppa. Minä en ole täydellinen, enkä väittänyt olevani. Välillä postaan kirjoituksen ajatellen ”tämä saattoi nyt mennä perseelleen, mutta menkööt jos on mennäkseen, eiköhän joku siitä huomauta”. Eli toisinsanoen, postaan sillä uhalla, että kirjoituksissani on asiavirheitä. Myös siksi toivotan tervetulleeksi kommentoijat. Jos puhuin jotain ihan paskaa, niin tule kertomaan siitä. Ehkä opin sinulta jotain. Se on sitä dialogia. Ei elämästä tule mitään, jos pitää aina pyrkiä 100% täydellisyyteen ja tarkkuuteen.

Minä kirjoitan myös siksi, että olen ihan oikeasti huolissani siitä, että mitä maailmassa tapahtuu. Puhun sellaisista asioista, joista puhutaan ihan liian vähän. Kirjoitusteni tarkoitus on osoittaa ihmisille, että näinkin voi ajatella. Ehkä he saavat tästä uusia ideoita ja voivat pohtia asioita pienissä päissään myös toisista näkökulmista. Minusta maailmassa on jännää juuri se, että oikeastaan mikään ei ole mustavalkoista eikä selkeää. Maailmassa ei ole mustaa eikä valkoista, vaan lukematon määrä harmaan eri sävyjä. Maailma on hyvin monisyinen, vaikeaselkoinen ja hankala paikka. Minä yritän antaa ihmisille ideoita. On sitten heidän asiansa, että mitä he niillä ideoilla tai tiedoilla tekevät.

Foorumin perustin, koska halusin antaa alustan myös muille. Minusta oli shokeeraavaa lukea ihmisten kommentteja siitä, että miten yksinäisiksi he ovat itsensä kokeneet omien ajatustensa kanssa. Toisin kuin moni muu asiabloggaaja, minä olen ekstrovertti ja oikeasti pidän ihmisistä. Järkkäisin tapaamisia ja omia tapahtumia harva se päivä, ellen olisi siinä vankassa uskossa, että julkisuuteen astuminen omalla naamalla olisi nykyisen työurani loppu. Tässä joutuu sitten tekemään valintoja, joista osa ei ole kivoja, mutta näillä mennään nyt toistaiseksi ainakin.

Kaiken tämän varjolla pidän erittäin absurdina näitä kommentteja, joissa väitetään minun olevan vain joku toisten ihmisten äänitorvi tai käsikassara. Ikäänkuin olisin tahdoton robotti tai poliittinen broileri, tai pelkkä trolli. Ihanko oikeasti ette usko, että transsukupuolinen voisi oikeasti olla sitä mieltä kuin minä olen? Tämä on loukkaus transsukupuolisten itsenäistä persoonaa kohtaan. Ja sitä paitsi, minä en kuulu mihinkään sisäpiireihin yhtään missään. Olen yksinäinen susi, jolla ei ole juuri kavereita (sniff).

Osaan tosin ohittaa nämä kommentit hymähdyksellä, sillä tiedän kaikkien kriittisten transujen saavan niitä. Seuraan ulkomaalaisia transuja, jotka puhuvat samaa asiaa kuin minä, ja heitä kaikkia syytetään samoista asioista ja he myös saavat järkyttävät kasat vihapostia ja jopa tappouhkauksia (keiltä muiltakaan kuin LGBT-aktivisteilta ja intersektionaalisilta feministeiltä). Että kai tämä on se hinta siitä, kun kehtaa olla jostain jotain mieltä.

Mutta ei se mitään, kommentoikaa jatkossakin. Liittykää myös uudelle foorumilleni, missä mölisevät muutkin kuin minä.

Näkemyksiä homoavioliittoon

Tajusin yhtäkkiä olleeni blogin alusta saakka hyvin hiljaa homoavioliitosta. Olen kirjoittanut aiemmin ainoastaan täällä. Ajattelin nyt sitten muutaman sanan mainita aiheesta.

Olen ollut homoavioliitosta hiljaa, koska olen yksinkertaisesti sitä kohtaan hyvin välinpitämätön. Minulla ei ole oikeastaan juuri mitään sitä vastaan ja osaan kyllä samaistua homojen tunteisiin tässä asiassa, mutta homoavioliiton vastustajilla on myös hyvin osuvia pointteja ja ymmärrän myös ne. Minulla itselläni ei ole suuria tunteita tässä asiassa suuntaan eikä toiseen ja minussa herättää närkästystä lähinnä se, että kuinka eri osapuolet perustelevat kantaansa. Olen taipuvainen asettumaan perinteistä avioliittoa kannattavien puolelle, koska en pidä homoavioliiton kannattajien tavasta perustella näkemystään ”edistyksellä” ja ”ei enää nykyaikana” ja ”rakkaus ei ole koskaan väärin” ja kaikkea siltä väliltä (eli iskulauseita ja tunnemanipulaatiota, joita olen alkanut inhota tosissani). En muista koskaan nähneeni yhtäkään oikeasti hyvää artikkelia homoavioliiton puolesta. Sen sijaan homoavioliiton vastustajilla tai siihen kriittisesti suhtautuvilla on todella asiapitoisia artikkeleita. Esimerkiksi LGBT-väen kovasti vihaama Aito Avioliitto ry on ihan oikeasti asiallinen ja kiinnostava.

Sain aikanaan Facebookissa katsella todella paljon tuttavapiirini kirjoituksia homoavioliittoon liittyen ja niille oli tyypillistä tietty kapina-asenne ja tietoinen keskarin näyttäminen yhteiskunnan arvoille. En tiedä, miten selväksi olen blogissani aiemmin tämän tehnyt, mutta minä en voi sietää tuota kapina- ja haistatteluasennetta. Se on lapsellista ja typerää ja kuuluu korkeintaan teini-ikään, mutta ei enää aikuisikään. En pidä ”normienpurkutalkoista” tai muusta vastaavasta. Yhteiskunnan arvoja on revitty alas jo ihan liikaa ja me nimenomaan tarvitsemme vahvempia arvoja ja vankempaa moraalista selkärankaa.

En ole patavanhoillinen tiukkapipo enkä siveyden sipuli, mutta olen traditionalisti. Ja se nyt vaan on niin, että avioliitto on ollut kaikissa kulttuureissa ja kaikkina maailmanaikoina miehen ja naisen välinen ja syystä. Perinteinen avioliitto eli heteroavioliitto tähtää perheen perustamiseen ja avioliiton tarkoitus on pitää perhe kasassa ja luoda siten vankka ja turvallinen kasvuympäristö lapsille. Heteropari on yhteiskunnan lisääntyvä perusyksikkö. Homopari ei kykene tähän koskaan. Tästä syystä homoavioliitto ei voi koskaan olla yhteiskunnassa tasaveroinen heteroavioliiton kanssa. Tämä on yksinkertaisesti fakta.

Mutta en minä homoja vastustakaan (duh), kuten ei moni muukaan traditionalisti tai edes homoavioliiton vastustaja. Aikuisten ihmisten pariutuminen on heidän keskinäinen yksityisasiansa. Homot homoilkoon, jos homoiluttaa. Sen pituinen se. Ketään ei kiinnosta. Elämä jatkukoon. Mutta homojen ei tarvitse eikä pidä olla yhteiskunnassa sellaisessa valokeilassa, missä he ovat viime vuosina olleet. Homoista (ja transsukupuolisista) on tullut yhteiskunnan pyhä lehmä, josta ei ole sallittua sanoa mitään, mikä ei ole 100% heitä myötäilevää. Jos vähänkään kehtaa olla toista mieltä, niin on heti homofoobikko ja homovihaaja ja ihmisoikeuksien vastustaja ja blaa blaa blaa. Tämä ei ole oikea suunta.

Olen loppupeleissä hyvin neutraali ja minusta homoavioliittoasiassa voisi olla mahdollista saavuttaa jonkinlainen kompromissiratkaisu. Seuraavassa joitakin ajatuksia:

  • Isäni ehdotti jo yli 10 vuotta sitten, että sallitaan homojen mennä naimisiin, mutta ei käytetä homoavioliitosta termiä ”avioliitto”. Keksitään sille joku kokonaan uusi termi. Täten ”avioliitto” tarkoittaisi aina perinteistä heteroavioliittoa ja homoavioliitolle olisi oma sana. Homoavioliitto olisi kuitenkin lain edessä saman arvoinen kuin heteroavioliitto ja naimisissa olevilla homopuolisoilla olisi samat oikeudet kuin heteropuolisoilla.
  • Laillistetaan homoavioliitto eli sallitaan samaa sukupuolta olevien parien mennä naimisiin maistraatissa, mutta pidetään uskonnolliset yhteisöt kokonaan erossa asiasta. Mielestäni kirkoilla/seurakunnilla tulee olla oikeus päättää itse, että vihkivätkö homopareja vai eivät. Traditionalistina ymmärrän täysin ihmisten halun pitäytyä (vuosisataisissa, vuosituhantisissa) perinteissä, mitä tulee avioliittoon ja siihen liittyviin seremonioihin, tapoihin yms. Yksittäiset seurakunnat saisivat siis päättää, että vihkivätkö homopareja ja eri puolilla Suomea olisi täten kirkkoja, jotka vihkivät homopareja ja kirkkoja, jotka eivät vihki homopareja. Uskonnollinen yhteisö voisi myös päättää, että sen hallinnoimissa tiloissa ei koskaan vihitä homopareja. Eli lestadiolaiset, katoliset yms. olisivat tod näk jatkossakin kielteisellä kannalla, mutta luterilainen kirkko saattaisi jakautua. Mikä on minusta ok. Homot perustakoot vaikka oman kirkon, jos sille tuulelle sattuvat (sinne varmasti piisaa jäseniä). Tämä on vapaa maa. Ja se vapaus koskee myös niitä, jotka päättävät olla homoavioliitosta eri mieltä.
  • Laillistetaan homoavioliitto ja sallitaan homoparien mennä naimisiin maistraatissa ja olla lain edessä samassa asemassa kuin heteroparien, mutta lopetetaan tämä prkleen homohype siihen. Se, että homot voivat mennä naimisiin, ei tarkoita sitä, että koko kansakunta pitää pakottaa tukemaan sitä sataprosenttisesti. Pidetään ne kirkot erossa tästä. Niitä ei tarvitse pakottaa tukemaan tätä, eikä niitä pidä voida painostaa ”syrjinnällä” muuttamaan kantojaan rangaistuksen uhalla. Pidetään homoavioliitto poissa opetussuunnitelmasta ja muusta yhteiskunnan toiminnasta. Homoavioliittoa ei tarvitse promota tai propagoida esimerkiksi kouluissa, riittää, kun todetaan, että jämpti on näin, homot voi mennä naimisiin. End of story. Homoavioliittoa ei tarvitse eikä pidä ruveta erikseen korostamaan tai alleviivaamaan. Hääpalveluja tarjoavien yritysten ei tarvitse pitää valikoimissaan myös homohäärekvisiittaa ja ne voivat yhtälailla kieltäytyä järjestämästä homohäitä niin halutessaan. Se, että joku asia on laillista, ei tarvitse tarkoittaa sitä, että se on yhteiskunnassa jollain erityisellä jalustalla tai joku koskematon, kyseenalaistamaton pyhyys. Se voi myös ”vain olla”. Homoavioliitto ”vain on”.

Ja niin päin pois.
Kuten sanottua, homot homoilkoon, jos homoiluttaa. Homoilkoot vaikka avioliitossa, ketään ei kiinnosta. Mutta homoavioliiton laillistamisen ei tarvitse tarkoittaa sen nostamista heteroavioliiton veroiseksi. Mitä se ei koskaan voi olla. Homot menkööt naimisiin omissa tiloissaan, omissa porukoissaan ja vaikka omissa kirkoissaan. Muut päättäköön itse, että mitä mieltä heistä ovat – vastustavatko, tsemppaavatko vai viis veisaavatko, niinkuin minä. Muun yhteiskunnan ei tarvitse tämän takia muuttaa arvopohjaansa tai suuntaansa. Heillä ei kuitenkaan olisi asiaan mitään oikeaa nokankoputtamista, sillä homoavioliitto olisi laillinen joka tapauksessa.

En tosin tiedä, että voiko tämmöistä harmoniaa koskaan oikeasti tapahtua. Sen verran nihkeää meininkiä on tuolla LGBT-porukoissa, että tuskin koskaan tyytyvät mihinkään siihen, mitä olen tässä esittänyt. Se on niin vaikeaa vain elää elämäänsä ja olla välittämättä siitä, että mitä muut ajattelee. Valtaväestön kyrpiintyminen homoihin kuitenkin näyttäisi ensisijaisesti liittyvän juuri tuohon kapina-asenteeseen, yliherkkyyteen ja kaikestaloukkaantumiseen kuin siihen itse homoiluun. Se ei tahdo mennä LGBT-jengille millään perille.

Mielestäni LGBT-liike on länsimaissa jo saavuttanut alkuperäisen (tärkeän) tavoitteensa eli seksuaalivähemmistöjen tekemisen näkyväksi ja heidän ihmisoikeuksiensa saamisen valtaväestön tietoisuuteen. Mutta LGBT-liike on ottanut monta askelta tämän yli ja lopputulos on nykymeininki eli homouden tarpeeton ylikorostaminen, transsukupuolisuushysteria ja LGBT-ihmisten pyhä lehmä-asema naurettavine yliherkkyyksineen. Olemme menneet jo aikoja sitten sen rajan yli, että valtaväestö vain suhtautuisi meihin välinpitämättömästi sellaisella jees-asenteella. Nyt olemme siinä pisteessä, että valtaväestö on täysin vittuuntunut meihin ja ei halua kuulla enää meistä mitään. Se on vaarallinen käännekohta, josta olen oikeasti huolissani.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Musta orkidea -foorumi avattu

Blogin kommenttiosiossa tuli ilmi lukijoiden tarve päästä yhteyksiin muiden samanmielisten kanssa. Koska olen itsekin jo jonkin aikaa mietiskellyt transkriittisen porukan organisoitumista, niin päätin aloittaa laittamalla pystyyn keskustelufoorumin.



Pääset lukemaan foorumia ja rekisteröitymään sille tästä.

Foorumilla pätevät samat säännöt kuin täällä blogissakin eli se on avoin kaikille ihmisille ja kaikenlaiselle keskustelulle. Kyseessä ei ole LGBT-ihmisten uusi runkkurinki, vaan tiukan asiapohjainen keskustelualusta trans- ja LGBT-juttuihin liittyvälle yhteiskunnalliselle kritiikille.

Koska tarkoitus on koota yhteen transkriittistä porukkaa, niin foorumilla on alue myös tapaamisille ja kirjeystäville. Kuka tahansa saa foorumin kautta alkaa koota alueensa ihmisiä yhteen tai etsiä uusia ystäviä. Tule myös vinkkaamaan erilaisista tapahtumista tai tilaisuuksista ympäri Suomen. Foorumilla on myös reaaliaikainen tsätti ja vertaistukialue. Huom, vertaistuki- ja tapaamisalueita pääsevät lukemaan vain rekisteröityneet käyttäjät eli randomit eivät pääse sinne vakoilemaan. Epämääräisiin hiippareihin ja trolleihin suhtaudutaan foorumilla hyvin huumorintajuttomasti ja perseilystä, häiriköinnistä tai muiden yksityisyyden rikkomisesta tulee bännit heti.

En halunnut aloittaa Facebook-ryhmää, koska Facebook ei ole anonyymi ja Facebook on toiminnassaan sitoutunut noudattamaan moninaisuusideologiaa. Sensuurista ja bänneistä on Facebookista jo lukemattomia ennakkotapauksia.

Kaikki blogin aihealueesta kiinnostuneet tervetuloa keskustelemaan foorumille!

P.S: Palautetta ja parannusehdotuksia otetaan vastaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun ylläpidän foorumia, joten kämmejä minun osaltani saattaa olla luvassa. Kommentoi tähän ketjuun tai foorumin palauteosioon.

P.P.S: Pahoittelen foorumilla mahdollisesti pyöriviä mainoksia. Mikäli foorumi saa tuulta siipien alle, niin maksan mainokset hittoon.

P.P.P.S: Olen miettinyt, että avaisin nettisivun, jolla olisi helposti selattavia artikkeleita niistä aiheista, joita olen nostanut esiin tässä blogissa. Mitä mieltä lukijat ovat ideasta?

Gay pride on enemmän hanurista kuin koskaan

Pride-kuukausi oli ja pride-kuukausi meni eli olen vähän myöhässä tämän kanssa (olen töissä ulkomailla ja teen jälleen 10-tuntista päivää), mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Olen tehnyt selväksi mielipiteeni gay pridesta jo aikaisemmin. Eli kyseessä on ihmisoikeustapahtumaksi naamioitu pervokarnevaali, joka ei edistä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksia tai julkisuuskuvaa yhtään mitenkään. Päinvastoin. Itse erosin Setasta jo vuosia sitten ja lakkasin tukemasta sitä, koska en pitänyt LGBT-yhteisössä vahvana velloneesta heterovihasta ja misogyniasta/misandriasta (riippuen siitä, onko kyseessä mies- vaiko naisporukka). Mutta lähtöni jälkeen LGBT-yhteisö ja erityisesti Seta on noussut aivan uudelle levelille.

Ilmiö ei koske ainoastaan Suomea, vaan on länsimaille yhteinen. Tässä kohtaa on jo täysin päivänselvää, että koko LGBT-liike ja Seta edustavat intersektionaalista feminismiä kaikkine lieveilmiöineen, kuten sukupuolisekoiluineen, käsitehässimisineen ja rasismi- ja fasismihysterioineen. Gay pride ja Seta eivät enää edusta homoja, lesboja ja transsukupuolisia. Gay pride ja Seta ainoastaan ajavat tietyn poliittisen agendan edistämistä.

Jukka Hankamäki esittelee blogissaan varsin häiritseviä tietoja tämän vuoden Helsinki Pride -tapahtumaan liittyen. Perussuomalaisiin kuuluvat LGBT-ihmiset suunnittelivat osallistumista Prideen, mutta Heseta (Helsingin Seta) käytännössä bännäsi heidän osallistumisensa. Heseta nimittäin vaati Perussuomalaisten homojaostoa sitoutumaan sataprosenttisesti tiettyihin arvoihin ja poliittisiin tavoitteisiin. Mikäli he eivät näihin sitoudu, niin heidän pääsynsä Prideen estetään. Listaan kuului kaikennäköisiä vihervasemmiston ajamia asioita, kuten maahanmuuton edistäminen ja isättömien lasten tuottaminen lesbopareille. Huomatkaa, että Heseta vaati sataprosenttista sitoutumista listaamiinsa asioihin. Ei siis vain yhteen tai kahteen. Eli mikäli olet tietystä poliittisestä agendasta eri mieltä, niin et ole tervetullut gay prideen, vaikka olisit kuinka homo. Lisäksi Heseta vaati edustajansa ja Perussuomalaisten välillä käytyä kirjeenvaihtoa julkiseksi. Minulle tulee sellainen kutina perseeseen, että Heseta halusi jostain syystä todisteena mustaa valkoisella siitä, että Perussuomalaiset sitoutuvat queerfeministiseen moninaisuusideologiaan. Tähän Perussuomalaiset eivät tietenkään voineet suostua.

Meno on samanlaista myös muualla länsimaissa. Yhdysvalloissa Donald Trumpia kannattavat homot bännättiin Charlotte Pride -tapahtumasta Pohjois-Karolinassa. Tässä video eräältä yhdysvaltalaiselta homomieheltä, joka kertoo, että Yhdysvalloissa gay pride-paraatit ovat paikoin menneet pitkälti Donald Trumpin dissaamiseksi ja häntä vastaan marssimiseksi. Vastaavasti Chicagossa järjestetty Gay Pride -tapahtuma Dyke March bännäsi juutalaisten Daavidin tähdellä varustetut sateenkaariliput, koska ne "triggeröivät porukkaa" ja "saavat ihmiset tuntemaan itsensä turvattomiksi". Tässä juutalaisen LGBT-ihmisen kertomus tapahtumasta.




Mutta Hankamäki kertoo muustakin venkuloinnista. Hän kertoo, että pride-kulkueessa ja puistojuhlassa pidettiin useita puheita maahanmuuton puolesta, joista puolet oli (jostain syystä) englanninkielisiä. Puheissa erityisesti solvattiin Jussi Halla-ahoa. Hankamäki kertoo, että sai puistojuhlaan osallistuneilta homomiehiltä pelkästään vihamielisiä avautumisia liittyen siihen, että Seta on luopunut alkuperäisistä periaatteistaan. Hankamäki toteaa, että pian Seta tod näk pääsee myös alkuperäisistä jäsenistään. Eiköhän kato ole jo käynyt. Minä itse lähdin ja aikoja sitten. Hankamäki kirjoittaa:

"Kaava on sama, jolla kantaväestöön kuuluvia ihmisiä syrjitään kaikkialla muuallakin yhteiskunnassamme. Suomalaiset homot ja lesbot pakotetaan väistymään omasta yhdistyksestään aivan samalla tavalla kuin Suomi Ensin -järjestön vastamielenosoitus pakotettiin perääntymään Rautatientorilta pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden telttojen saadessa jäädä vielä hetkeksi paikoilleen ikään kuin valloituksen merkiksi."

Pridessa järjestettiin myös ensimmäistä kertaa tuhannen ja yhden yön bileet (!), joiden puuhamies oli Hesetan afrikkalaistaustainen puheenjohtaja Hassen Hnini. Bileiden takana on Hesetan turvapaikanhakijoille ja pakolaisille suunnattu TOGETHER-toiminta, joka "halusi järjestää juhlat, jotka ovat monille eri taustaisille ihmisille saavutettavat ja joissa voi tuntea olonsa tervetulleeksi". Tapahtuman tarkoitus oli "juhlia Priden moninaisuutta ja yhteisöllisyyttä" ja "juhlia ylpeydellä jokaisen omaa taustaa ja kulttuuria". Bileet järjestettiin hulppeassa Clarion-tornihotellissa. Herää kysymys, että miksi juuri ulkomaalaistaustaiset halusivat omat (paljon hienommissa puitteissa järkätyt) bileet? Pridessa oli tapahtuman ohjelman mukaan jos jonkinlaista bilettä, joihin he olisivat voineet mennä niinkuin kaikki muutkin.

Astetta jännempi meno näyttäisi olevan Turku Pridessa eli Turussa järjestettävässä gay pride -tapahtumassa. Nettisivujensa ja somen perusteella Turku Pride on kunnostautunut oikein kunnolla queerfeministisenä sekoilijana. Etusivulla lukee:

”Turku Priden arvoihin kuuluu sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajaminen, tasa-arvo, anti-rasismi, esteettömyys sekä saavutettavuus. Tämä tarkoittaa monikielisyyden (myös viittomakielen) huomiointia, sekä aktiivista tiedottamista mitä tapahtumapaikkojen rakennettujen ympäristöjen saavutettavuuteen tulee.”

Turku Priden sivuilta voit lukea myös tapahtuman arvoista ja periaatteista:

”Priden aloittivat rodullistetut transfeminiiniset henkilöt. Turku Priden fokus onkin ollut vahvasti niin sukupuolen moninaisuudessa kuin antirasistisessa työssä.”

”Vanhemmuudesta unelmoiva transihminen joutuu kulkemaan raskaan tien, jos haluaa lapsen – onhan hänen itsensä oltava steriili. Medikalisoitunut järjestelmä laittaa ihmisen todistelemaan sukupuoltaan ja lääkärillä on valta päättää yksilön puolesta – ilman lääkärin antamaan todistusta ei maistraattiin ei ole asiaa.”

”Antirasistinen työ kulkee käsi kädessä kaiken muun kanssa. Meillä on kaikilla rodullistettu status – joillain meistä vain on etuoikeus siinä, että olemme valkoisia. Maahanmuuttajataustaiset LGBTIQ-henkilöt joutuvat kerrostetun syrjinnän uhriksi, ja Suomessa olemme useampaan otteeseen törmänneet ihmisiin, jotka eivät ole saaneet turvapaikkaa, vaikka ovat kertoneet, että jos he menevät homoina takaisin lähtömaahansa, he kuolevat. Toiset eivät uskalla osallistua pride-ohjelmiin pelosta, että yhteisö sulkee ovensa. Vihapuhe etenkin maahanmuuttajataustaisia kohtaan kukoistaa sosiaalisessa mediassa ja joihinkin kohtaamisiin liittyy väkivalta.”

”Esteettömyys- ja saavutettavuustyö on yhtä lailla kokonaisvaltaista työtä. Pride ei ole pelkästään etuoikeutettujen, hyväosaisten, normatiivisen toimintakyvyn omaavien juhlaa.”

No huhhuijaa, nyt on intersektionaalisen feminismin marxilainen maailmankuva ja kielenkäyttö otettu kunnolla haltuun. Eikä siinä vielä kaikki, tyypit ovat imaisseet amerikkalaisen intersektionalismin sellaisenaan. Oheiset screencäpit ovat Turku Priden Facebookista:




BLM eli Black Lives Matter on amerikkalainen mustaihoisten kansalaisjärjestö. Miten se liittyy Suomeen? Ei mitenkään. Intersektionaalisen feminismin yksi iso ongelma onkin se, että se on vahvasti amerikkalaisvetoista ja muut kuin amerikkalaiset intersektionalistit imevät Amerikasta vaikutteita sellaisinaan tajuamatta, että niillä on vahvasti amerikkalainen pohja ja ajatukset eivät välttämättä lainkaan sovellu Amerikan ulkopuolelle. Olen tarkastellut amerikkalaisten ideoiden soveltamisen ongelmallisuutta Suomeen täällä. Amerikkalaiseen intersektionaaliseen feminismiin liittyy oleellisesti tuo rotukysymys, joka on siellä erittäin iso juttu. Esimerkiksi Amerikassa jo sateenkaarilippukin on pitänyt päivittää mustaksi ja ruskeaksi. On vain ajan kysymys, että milloin sama tulee Suomeen (ellei ole tullut jo).

Screencäppi täällä olevasta artikkelista.


Ja tottakai myös sukupuolisekoilu ja feministien pimppijutut ovat mukana:




Summa summarum: Gay pride on pettänyt homot. Gay pride nykypäivänä länsimaissa ei enää liity homouteen tai transsukupuolisuuteen, vaan se on pelkkää intersektionaalisen feminismin ideologian edistämistä ja priden järjestäjät eivät edes yritä peitellä tätä. Mikäli olet heidän poliittisesta agendastaan eri mieltä, niin et ole tervetullut prideen, vaikka olisit kuinka homo, bi tai transsukupuolinen. Gay pride yrittää naamioida itsensä the ihmisoikeustapahtumaksi, jonka arvostelu on yhtäkuin tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien vastustamista ja täten tekee arvostelijasta pahapahapahan epäihmisen. Eli priden arvostelu ei tee ihmisestä pelkästään homofoobikkoa, vaan myös transfoobikon, maahanmuuttajien vastustajan, ksenofoobikon, rasistin ja natsin. Tämä on taas tätä järkyttävää tunnemanipulaatiota ja massahysteriaa. Gay pride ei ole ihmisoikeuksia, vaan politiikkaa. Susanna Koivula kirjoittaa hyvin postauksessaan Pride ja suuri sumutus.

Minä en ole mielissäni tästä kehityksestä. Sillä hommahan on niin, että homous tai transsukupuolisuus ei ole ideologia eikä maailmankuva. Homous tai transsukupuolisuus on vain hyvin pieni osa sitä suurta kokonaisuutta, joka on ihminen. Homous tai transsukupuolisuus ei kerro ihmisestä yhtään mitään, kuten hänen mielipiteistään, arvoistaan, persoonastaan, mielenkiinnon kohteistaan tai maailmankuvastaan. Gay pride -tapahtumien pitäisi ehdottomasti olla poliittisesti täysin sitoutumattomia päivänselvistä syistä.

Aihetta sivuaa aiempi kirjoitukseni Suvakit ovat paskasakkia ja terroristeja.

Halla-aho kommentoi osuvasti viimeaikaista LGBT-yhteisön rasismifasismi-hysteriaa. Hänen linkkaamansa artikkeli on tämä.